Ei niin synkkää eikä ikävää ole elämä koskaan, ettei siihen hiukka iloa ja rakkautta saa ripoteltua. Pääsin ensimmäistä kertaa Venäjälle ja kokous/seminaarimatkalle Pietariin. Ja taisin vähän rakastua; mikä ihana, ihmeellinen kaupunki! Ja mitä aarteita koko kaupunki täynnä. Näppäilin kaamossateessa muutamia kuvia teidänkin iloksi:

Satoi siis melkein koko ajan ja tiiviin ohjelman takia kaupungin kiertely jäi bussilla ajelun varaan.  Palatsi toisensa jälkeen sai haukkomaan henkeä ja miettimään, kenellä riittää rahat ylläpitoon...

o

Vierailu Pietarin maailmankuulussa Taideakatemiassa sai kylmät väreet juoksemaan selässä. Huikaisevan kaunis ja rähjäinen rakennus täynnä nuoria ja lahjakkaita ihmisiä seuraamassa sydämen ääntään. Eläviä malleja, likaisia vessoja ja tupakansavulle tuoksuvia huoneita. Ja mitä aarteita seinillä. Iloa. Pelkkää iloa. 

Muutama kulinaristinen elämyskin  tuli vastaan. Punajuurta mainiossa muodossa tässä...

Valinnaisena ohjelmana oli jääkiekkoa (ei ollut vaikea olla valitsematta), jazzia (sitä olisi voinut mennä kuuntelemaan) tai balettia Mariinsky teatterissa. Ei kai tarvitse kertoa, että Pähkinänsärkijä sai Sipulixin kyynelehtimään. Käsittämättömän kaunista. Musiikki. Lavasteet. Tanssi. Puvut. Tanssijat. Pelkkää iloa. Puhdasta iloa. 

Nyt sitten pitää poimia joka ilon murunen mitä löytää, ja keskittyä hyvään. Sitä muuta on nimittäin yllin ja kyllin tarjolla. Perjantain pikkujouluun löytyi mekko ja viikonlopuksi suunnitelmissa on kevyttä ja raskasta musiikkia. Niillä jaksaa.

Hyviä ajatuksia sinne ruudun toiselle puolelle. Ilon kautta. Kippis!