Muistatteko lapsuudessa kun pelien tiimellyksessä saattoi kuulua häviölle joutuvan suusta, että: "Saako armonpullan???"...Näitä pullia pyydettiin lisäheitoiksi, ajanviivästykseen, uusintayritykseen ja pisteiden laskuun, milloin mihinkin, yleensä häviöllä olevien suusta. Useimmiten oli vastaus ei, mutta silloin kun porukalla todettiin, että joo, yksi armonpulla kaikille niin voi sitä riemun määrää! Vaikka tajusikin, ettei lopputulos ehkä muuttuisi niin tunne tappiosta jäi kevyemmäksi, iloisemmaksi, paremmaksi...se armonpullahan tuli pelaajalle itselleen. Ei niinkään pelin ja tuloksen muuttamiseen.

Nyt on ollut mielessä useaan otteeseen, että podemmeko täällä aikuisten maailmassa armonpullaa...eli oululaisittan sanottuna tarkottaen puutetta armosta, pulaa armahtamisesta, pulaa myötätunnosta? Työelämässä, politiikassa ja somessa törmää jatkuvasti keskusteluihin ja ristiriitoihin, joissa asioiden lisäksi kiistelevät myös ihmiset. Ihmiset etsivät vikoja ja virheitä, puutteita ja ilkeyksiä toisistaan ja toisten tekemisistä ja sanomisista ja mikä pahinta, ihmisten ominaisuuksista. Ja siinä vaiheessa, kun riitely siirtyy asioista ihmisten väliseen kiistelyyn tulee iso, valtava, uupelo. Armosta.  Missä meillä on armolle sija?

Äitimuori opetti aikoinaan, ihan konkreettisesti, Sipulixia riitelemään ja haastaessaan korosti aina, että asioista pitää, voi ja saa olla eri mieltä. Välillä voi jopa riidellä -asioista. Mutta sen ajatuksen keskellä ihmisten pitää yrittää olla sovussa ja antaa tila toisten elää ja olla, rauhassa. Ja äitimuorin lempiopetuslause oli: pitää edes yrittää tulla kaikkien kanssa toimeen. Ystävä ei tarvitse olla. Eikä väkisellä tykätä, mutta armoa pitää antaa. Me olemme kaikki erilaisia ja meillä kaikilla on syymme, miksi toimimme niinkuin toimimme. Välillä toisten mielestä ihan pähkähullusti. Ja vaikka aina ei ymmärtäisi eikä edes haluaisi ymmärtää niin armoa pitää antaa. Toki muistaen, että jos se toiminta ei oikeasti fyysisesti vahingoita ketään tai riko lakia. Rikokset ja tahallinen väärintoimiminen on asia erikseen. Nyt puhun siis tavasta ajatella ja elää eritavoin kuin itse tekee.

Miksi se on niin vaikeaa? Armon antaminen ja sen hyväksyminen, että kaikki ei aina ole niinkuin se ensimmäisenä näyttää. No. Vaikeinta on ehkä kuitenkin antaa armoa itselleen. Kun huomaa, että on toiminut ajattelemattomasti. Tai kun joutuu katsomaan peiliin ja toteamaan, en voinut enkä jaksanut. Epäonnistuin.

Meillä tehtiin kunnassa koulupäätöksiä. Kokouksen jälkipyykkiä pestään somessa ja lehtien palstoilla eri syistä varmasti vielä pitkään. Itse en pysty asiaan toteamaan muuta kuin: "Pikkasen armoa, pikkasen eri näkökulmaa myös. Kaikki totuus ei löydy kirjoitetun sanan takaa. Armoa, Kiitos."

Näillä sanoilla lukijani sinne ruudun taakse vappuun iloa ja valoa! Ja hieman armoa.