Nauratti tuossa päivänä yhtenä, kun Facebookia selailin, yhden kaverini taivastelu-päivitys siitä, että puolella kamuista lapset pääsee ylioppilaaksi. Taivastelua siis lähinnä siitä näkökulmasta, että miten se voi olla mahdollista olla niin vanha, kun itse on sisältä parikymppinen...sitähän se minäkin olen tässä miettinyt, kun nehän tosiaan oli silloin aikoinaan ne juhlissa lyyrat rinnassa pojottavat äidit ikäloppuja muoreja omasta mielestä. En minä nyt niin ikäloppu tunne vielä olevani tosiaankaan. Vaikka täytyy myöntää, että mennyt vuosi murheineen näkyy - ja tuntuu. Onneksi jo välillä tuntuu sille, että höpöstelyttää - niinkuin Kalle sanoisi.
Kun ihan täytyi ruveta tämän suurenmoisen uutisen kera, että toiseksi vanhin abina saa valkolakin, myös hehkuttaa ilmaista terapeuttiani Päätalon Kallea. Mutta siihen hetken kuluttua.
Toiseksi vanhimmainen saa siis valkolakin ja vaikka kevät onkin mennyt lapsen osalta etäohjauksessa ja vierestä huutelemalla niin siitä huolimatta riemun tunne on kaikkivoipa. Yksi askel on taas itsellä ja lapsella takana ja monta monituista -toivottavasti hyvää sellaista- edessä. Sipulixi on riemuissaan. Kyllä vain. Juhlatkin järjestyy, vanhassa kodissa, vanhalla kokoonpanolla juhlien ajan, ja apuja on tulossa; siskokultia ja äitimuoria. Täytyy ajatella, että kyllä kaikki muukin sitten järjestyy, ajallaan ja painollaan. Valoa ja iloa kohti mennään ja kesä suloinen oloa keventää!
Mutta siitä Päätalosta. Sain Koillismaa-sarjan luettua ja aloitin Iijoen lorinan. Samalla luen rinnalla uudempaa tuotantoa. Jotta saisin urkkoni etenemään ennen kesää ja mahdollista visiittiä sinne kirjoittajan synnyinkulmille, yritän lukea lomittain kahta kirjaa välillä jopa onnistuen...pikkasen meinaa työt ja kokoukset haitata lukuaikaa. Koillismaa sarjassa tykkäsin eniten nälän, kurjuuden ja raatamisen kuvaamisesta. En tiedä mikä psykologinen juttu siinä oli, mutta se todellakin kevensi oloa ja toi lohtua, kun joku oikein juurta jaksain selittää miten nälkä voi ihmisellä olla. Omaksi ällitykseksi pääsin siihen ärsyttävän kuuloiseen murteeseenkin sisälle nopeasti ja enää en kuuden kirjan jälkeen huomaa, ellei sitä jollakin tavalla alleviivata tai kirjoittaja itse siihen puutu. Terapeuttista on myös ollut räväköiden henkilöhahmojen räävitön kielenkäyttö, jossa tunnistan Päätalon oman revittelyn ja sisällä riehuvan tarpeen saada ulos justiinsa niin härskit ajatukset kuin ne ovat omaa päätä häiritsemässä. En mitään kirjallisuus-analyysia rupea tässä tekemään, mutta terapeuttisena toimintana voin suositella Päätalojen lukemista. Sitä kummasti arvostaa vessivessaa, puurolautasta, leipäpussia, ja miksei omaa rauhaakin kun muutaman tunnin rypee nälässä, liassa ja puutteessa.
Kesää kohti Sipulixin katse ja vaikka kasvimaajutut on tänä vuonna etäohjauksen ja oman yhden yrttiämpärin varassa niin sekin huomio tullut, että siihenkään luopumiseen ei kuole. Niin ja tuomi kukkii. Oi sitä tuoksua sadeaamuna! Valoa ja iloa sinne ruuden toiselle puolelle, elämä on <3
