Se on tuo naisen elämä yhtä kaipuuta ja tunnemaaliman hötkyjä:

- ensin kaipaat hirveesti että saispa ukon (tähän kaipuuseen ja virhekokeiluihin tärväytyy mahottomasti aikaa nuoruuvesta ja joillakin jopa aikuisuuvesta)

- sitten ukon saatuas on hirveä hötky, että saispa perhettä (ei ihan kaikki tätä tee, mutta aikas monet - onnekkaat)

- sitten sen perheen (tuurilla saatuas) kaipaat, että saispa vähän omaa aikaa

- no elämä yleensä järjestää tavalla ja toisella sitä omaa aikaa, niin sitten kaipaat että saispa rakkautta vielä jostain

- rakkautta saadessas saat sen sitten semmosessa paketissa, että kaipaat kaipaamisesta päästyäs ja hötkyilet ikävän kourissa...

Ja niin edelleen. Joo. No.

Kaipuun ja rakkauven lisäksi elämä on ollut yhtä tunnemaaliman myllerrystä - ainakin Sipulixilla. Kulunut vuosi on sisältänyt niin isoja muutoksia ja luopumisia, että päässä suhisee vieläkin. Luopuminen on kyllä tosi hidas prosessi. On huomattu. Ja yhdestä luopumisesta lähes selvittyäs on toinen jo nurkan takana. Eikä sitä - ainakaan Sipulixilla - helpota yhtään se, että osa päätöksistä on ihan itse tehtyjä.

No. Yhden luopumisen tunteen parissa tuli askarreltua menneenä viikonloppuna, kun yksi poliittinen tehtävä siirtyi seuraavalle. Vaikka päätös luopumisesta tuli hyvään saumaan, ehkä vähän sivusta kiirehdittynä, niin silti...haikea ajatus, että tehtävä kerrallaan luopuminen ensi kevään aikana vie elämää kohti jotakin uutta. Tyhjyyttäkö? Pressa-ehdokkaamme muistutti, että vaikka muuttaa pois paikkakunnalta (sekin luopuminen vielä edessä) niin toimintaan voi mennä muuallakin mukaan. Mutta voiko? Ja haluaako? Ja jaksaako?

Ehkä väsyttävintä on, ettei tiedä mistään mitään tulevaisuudessa ja koti-ihmisenä tämä kodittomana olo tuntuu, no, kodittomalle. Joo, ei kannata siellä ruudun takana huolestua, Sipulixilla on kämppä, katto pään päällä ja kaikki hyvin, mutta se on kämppä. Lämpöä ja turvaa ja suojaa. Mutta koti se ei ole. Miettiä sitten neliskymppisenä keski-ikää lähestyvänä, että onkohan mulla enää koskaan kotia, semmosta oikeaa, jossa oven kiinni laittaessaan saa huokaista ja tuntea olonsa....kotoisaksi. Ja sille, että se on minun koti.

Toivottavasti on. Enkä minä ruikuta nyt. Pähkäilen vain ääneen tänne internetin ihmeelliseen maalimaan, että josko joku kohtalotoveri saisi lohtua, että meitä on muitakin samassa epätietoisuuden jamassa, elämää ihmettelemässä ja kotia etsimässä. Nyt tekis mieli naukua niinkuin aikoinaan kesäkissana koulun joulunäytelmässä, että MIIIA-UU, tahtoo kotiin. (Mummot vuolaasti aikoinaan näytelmää katsoessaan itki, osa varmaan siitä syystä, että näytelmään kuuluva lauluni meni niin nuotinvierestä omastakin mielestä, että päätin laulun äänekkääseen nyyhkeeseen). Nyt ei silti itketä. Hyvä se.

Mukavata eloa sinne ruudun toiselle puolelle, kaikkien kämppiin ja koteihin takkaan, piisiin, hellaan, kynttilään tulta, hyvää musaa, haleja rakkaille ja hyviä ajatuksia. Elämä on <3