Olenkin tässä pohtinut tätä omaa harvakseltaan tapahtuvaa kirjoitteluani täällä, että mitä tarkoitusperää tämä enää palvelee ja jaksanko tehdä tätä omia ihanteitani noudattaen - hyväntahtoisesti elämälle, ihmisille ja ilmiöille naureskellen ja ihastellen, välillä päivitellen. Alunperin kirjoittelin tätä avoimena kirjeenä siskokultasille ja ystäville ympäri maailmaa, mutta jotka nyt yhtä ystävää lukuunottamatta ovat vuosien jälkeen palanneet takaisin kotisuomeen ja muun somen ulottuville. Välillä kirjoitin tätä osana omaa ajatustyötä, kun tarvitsin etäisyyttä hektiseen pikkulapsiarkeen ja työleiriin, jota pyöritin vanhassa elämässä. Välillä tarvitsin tätä höyrypilliksi, kun hyväntahtoisuus oli vähissä politiikan kiemuroissa ja tapahtumat saivat ajatukset junnaamaan paikoillaan. Nyt kun olen jättämässä politiikan, niin mietin tarvitsenko tätä enää. Edes hyväntahtoisesti ajatellen...en tiedä, en ole vielä päättänyt. Tulevaisuuden suunnitelmissa on kyllä uusia kuvioita ja niihin liittyen voi olla, että tällainen(kin) kanava ajatusten ilmaisemiseen voisi olla hyväksi. Katsotaan. Saan aika-ajoin blogilukijoilta postia eri kanavien kautta ja joskus joku kirjoitukseni on saanut jotakin hyvää ja mukavaa aikaan ihmisten mielessä ja elämässä. Se on ilahduttanut ja tuonut hyvää mieltä minulle ja tuntunut hyväntahtoiselle :) kiitos niistä viesteistä ystäväni ja lukijani siellä ruudun takana.
Mutta siitä hyväntahtoisuudesta. Tänään oli taas yksi luopumisen päivä. Jätin yhden monista luottamustehtävistäni ja jouduin hyvästelemään ehkä yhden hauskimmista työskentelykokoonpanoista, mitä minulla on ollut vuosien aikana. Luottamustehtävän hoitamisen ohella on tutuksi tullut varsin miehinen keskustelumaailma, jossa huumori, hyväntahtoinen kiusoittelu ja haastaminen ovat värittäneet keskinäistä kanssakäymistä. Monen hyvän hetken taaksejäämiseen - lopulliseen sellaiseen - liittyy aina haikeutta ja luopumisen vaikeutta. Mutta täytyy todeta: siihenkin näköjään oppii, oppii luopumaani!!! Oppii, että luopuessaan saa tilalle uutta ja lopettaessaan voi alkaa uudestaan ja jättäessään taakse jotain, voi suunnata katseen eteenpäin. Tuntuu hyvälle. Pikkuhiljaa myös kevyemmälle, kun tehtävä kerrallaan jää. Tuntuu myös kiitolliselle siitä, että on saanut vuosien aikana niin hienoja tehtäviä, kokemuksia ja ystäviä. Ystävyys ja hyväntahtoisuus ovat nimittäin asioita, joista ei tarvitse luopua missään vaiheessa. Se onkin kaikista parasta kaikessa!!!
Aurinko paistaa ja hyvistä hiihtokeleistä huolimatta ollaan menossa kesää kohti. Toivon sinne ruudun taakse lempeitä tuulia ja hyväntahtoisia ajatuksia. Hymyillään kun tavataan (ja muistakaa sanoa, jos minulla on roska etuhampaassa! Niinkuin tänään, kun pidin puhetta täydelle salille ja hymyilin kasvispiirakan syömisen jälkeen leveästi, huomatakseni autossa ison persiljan palasen etuhampaassani...)
]]>Ja sitten vielä pitäisi opetella uusia asioita ja elämään uudella tavalla.
Tutustua uuteen ihmiseen, joka on oman vanhan nahkansa alla. Tutustua uusiin ihmisiin ja uusiin kuvioihin vanhoissa nahkoissaan.
Miten hemmetissä se edes onnistuu?
Sipulixi on keväthangilla hiihdellessään yrittänyt järjestellä vanhaa nahkaa vähän uuteen asentoon ja antaa talviauringon selvittää pahimpia pelkoja ja epäilyjä.
Kun kyllä kaikki uusi pelottaa. Sekin pelottaa kun kaikelle ei ole sanoja. Ympärillä tapahtuu itselle omituisia asioita. Tapahtuu asioita, joita et voi ymmärtää, eikä sinulle kukaan kerro, mistä on kysymys.
Silloin on vaikeaa olla rohkea. Tai iloinen. Tai luottavainen. Tai mitään muutakaan. On vain elettävä. Vanhoissa nahkoissa.
Sipulixille on sanottu vuoden aikana moneen kertaan, että on ollut rohkea.
Vanhoissa nahkoissa rahjustaessa, uutta elämää opetellessa ja aina uusia pettymyksiä kohdatessa ei jaksa edes Sipulixi ajatella olevansa erityisen rohkea.
Välillä sitä on niin peloissaan, että pilaako kaiken sillä, että on niin utelias, tai suorapuheinen tai suoraviivainen jopa kärsimätön. Välillä on niin uuvuksissa kaiken uuden opettelemisesta ja outojen asioiden ymmärtämisestä ettei näe mitään edessä.
Ja sitten siellä, keskellä kaikkea epävarmaa, on hetkiä, jotka saavat kaiken huolen sulamaan ja vanhan nahkan oikenemaan...siellä on:
- pieni ja suloinen uusi koiraystävä, joka huolii sinut kaveriksesi vaikket osaa etkä ymmärrä yhtään mitään koirista tai mistään muustakaan
- luistavat sukset ladulla ja ihana viima poskilla
- tunne, että rakkaus ympäröi sinua eri ihmisten kautta eri tilanteissa
- omat apinat, jotka muistavat sinua juuri sillä hetkellä, kun ajattelet, että kukaan ei muista
- oikeita sanoja, että riität, riität ihan vain itsenäsi, olet juuri sinä ja hyvä niin
Ja sitten löydät hetken uudessa elämässä: hymyilet, katsot elämää, rakkautta ja valoa suoraan kohti.
Kyllä se kantaa.
Koska on jo kantanut.
Kyllä se rakastaa.
Koska on jo rakastanut.
Kyllä se valaisee.
Koska on jo valaissut.
Suloista kevätpäiväntasausviikkoa ystäväni siellä ruudun takana.
Elämä on hyvä. Elämä on juhla.
]]>Sipulixin arki uudessa kodissa -kyllä nyt ollaan kotona vaikkakin väliaikaisesti- on alkanut varsin vauhdikkaasti. On ollut työmatkaa, hupimatkaa, rakkausmatkaa ja kaikenlaista matkaa pois ja takaisin. Muutamissa hetkissä uudessa kodissa on saanut mietittyä maailman palasia uuteen järjestykseen ja hymyn kera toivottaa ilon takaisin elämään. Voi miten ihanalta se tuntuukaan!
Mutta ettei kaikki menisi niinkuin normaalijärkevällä ihmisellä asiat menisivät, niin Sipulixi on onnistunut järjestämään itselleen lisäkivaa. Mm. tekemällä naapuriasuntoon sähkösopimuksen. Muistui esikoisapinan lähtöseikkailut aikoinaan mieleen, kun hänen ensimmäisessä opiskelukämpässään ihmetystä herätti puuttuva sähkö ja monien puhelinsoittojen jälkeen silloinkin selvisi, että sopimus on tehty naapuriin. No, samalla tavalla kuin silloin, niin nytkin, asia hoitui puhelinsoitolla, hyvällä palvelulla ja syvällä huokauksella: pakastin ei ollut ehtinyt sulaa ja lihat ja marjat eivät kokeneet hävökkiä.
Pientä muutakin jännitystä on ollut ilmassa, kun kokemusperäisesti on pitänyt oppia ettei yksi kahva kestä vetämistä, toinen nojaamista, pönttö saattaa hieman heilahtaa, yksi pistorasia ei toimi ja palohälytin toimii liiankin hyvin....meinaa ettei kärsi uuninluukkua aukaista....ja onhan se tienniin jonninlainen kulttuuri (vaate-)shokki änkäytyä 300 neliön talosta 150 neliön kautta 45 neliöön. Mutta että kunhan saa egon sopeutumaan niin kyllä ne tavaratkin mahtuu - ei onneksi tullut ahnehdittua liikoja mukaan aikoinaan. No jospa vielä joku päivä saisi kokea taas buduaarin ihanuuden (Sipulixi ei tosin vanhssa kodissa ottanut vastaan ystäviä pukeutuessaan..) ja jos ei - niin ompahan ainakin yksi kokemus mitä muistella - sitä on kieltämättä vanhasta kodista ikävä. Ja rantasaunaa. Ja kasvimaata....ja äh- mitä noista, pitää keskittyä siihen mitä on. Minulla on...kaikki. Ja ihan riittävästi, joten ikävöinti hiiteen.
Pientä haikeuttakin on ilmassa. Ystävät, tutut ja kaverit käyvät kuumana kuntavaalikampanjoitansa ja itsensä ulkoistaneena on haikeansuloista seurata sitä. Välillä käy häivähdys mielessä, että mitä jos sittenkin mutta samalla tulee varmuus, että ei todellakaan. Nyt on aika muulle ja uudelle ja eteenpäin. Ei taaksepäin.
Tässä vielä selostusta siitä mikä on buduaari: https://fi.wikipedia.org/wiki/Buduaari
Tuossa kelpaisi viimeistellä pukeutumista ja ottaa vieraita vastaan....
Ottakaa ilo vastaan siellä ruudun toisellakin puolella. Pakkaspäivien kera ihanaa helmikuuta <3 <3
]]>Joulunaika sujui mallikkaasti ja vaikka esikoinen poikaystävineen ei päässytkään äitin joulupatojen herkkuja nauttimaan niin muiden apinoiden kanssa Sipulixi sai nauttia joulusta, vapaasta, yhdessäolosta ja elämästä. Oli ihanaa olla äitimuorin ja isäpapan luona, nähdä tuttuja kasvoja, istua joulukirkossa ja käpertyä lämpimään vilttiin lukemaan. Yksi ensikerta-kokemuskin joulunaikaan sisältyi: TAPANINTANSSIT. Aijjai, että se oli hauskaa, varsinkin kun työpaikan kaunokainen oli järjestänyt mukavaa seuraa ihan lähitanssilavalle. Hymyilyttää vieläkin, jutut, tanssi, seura ja ilo.
Joulun sanaksi jäi kiitollisuus.
Uusivuosi vaihtui Koillismaalla minun rakkaimpien ihmisteni seurassa. Ulkoilmaa sai nauttia luxusolosuhteissa, sillä harvinaista kyllä, pakkasmittari pysytteli muutamassa pakkasasteessa. Uuteen vuoteenkin sisältyi ensikerta-kokemus: apinoiden kanssa lumikenkäilyä. Se oli hauskaa ja totesin taas, että hyvässä seurassa ilo ja riemu moninkertaistuu.
Vuodenvaihteen sanaksi muodostui rakkaus.
Uusi vuosi on tuonut tullessaan monta uutta asiaa. Luopumista vanhoista tehtävistä ja joistakin asioista ja uuteen katsomista. Uuteen vuoteen sisältyy myös lupaus uusista asumiskuvioista ja jännityksen sekaista odotusta uudesta elämästä kaupungissa. Siitä onkin vierähtänyt tovi, jos tarkkoja ollaan niin 17 vuotta, kun Sipulixi on viimeksi nukkunut kaupunginvalojen alla. Jännää. Kutittavaa. Hymyilyttävää. Muuttopäätös sisältää myös isomman päätöksen, luopumisen ehdokkuudesta omassa rakkaassa pitäjässä ja puheenjohtajantehtävien sekä monien muiden luottamustehtävien jättämistä. Luopuminen siitä maailmasta sisältää myös haikeutta ja ikävää. Sillä kyllä, monien kokoustuntien aikana olen saanut siitä maailmasta monia läheisiä ystäviä ja upeita kokemuksia. Vastuun siirtäminen seuraajille on kuitenkin myös helpottava ajatus.
Uuden vuoden alkamiseen liittyvä sana on ehdottomasti ilo.
Eilisen illan ja tämän päivän hymyn saa aikaan vuoden urheilija. Leo-Pekan ansiot ovat jotakin niin ihmeellistä, että sydän laulaa, kun ajattelen hänen saavan myös niistä kunniaa silloin kun on sen aika. Onnea, olet meidän kaikkien Tähti <3
Monta monta mukavaa asiaa ja suunnitelmaa on mielessä ja vireillä. Monta ihanaa ja ihmeellistä asiaa on tapahtunut. Ja monta asiaa on Sipulixi oppinut, tärkeimmän vihdoin: seuraa sydäntäsi, rakasta lujaa, avaa mielesi hyvälle, ojenna kätesi heikolle ja anna muiden ihmisten kateuden, vihan ja ilkeyden olla. Sillä jos itse tietää mitä tekee ja haluaa sillä hyvää, niin vain rakkaudella on väliä. Ja vaikka julkisesti mitä puhutaan ja juorut kulkevat ja niitä ruokitaan, niin tärkeintä on, että kaikista rakkaimmat ihmiset tietävät mikä on totuus. Ja missä mennään. Rakastaminen ei ole valtapeliä eikä siihen tarvita sääntöjä, vaikka Anna Puu niin laulaakin.
Rakkaan norjalaisen työkaverini kanssa meidän yhteiseksi motoksemme elämässä onkin tullut: Lisää rakkautta.
Lisää rakkautta sinne ruudun toisellekin puolelle. Elämä on hyvä.
]]>Ja ihmiset, toisinaan Sipulixi mukaanluettuna, hukailevat hississä, jonossa, bensatankilla, kassalla, pankkiautomaatilla, hyllyjen välissä, työpöytien ääressä, keittolautasen edessä ja sohvatyynyjen päällä, että miten sitä ehtii, jaksaa, kerkiää, pystyy, voi ja älyää.
Ei ehkä mitenkään, sillä eihän tämä elämä kuolemaa kauemmas kuitenkaan kenelläkään karkaa.
Siispä. Täytynee vaan hengittää.
Sieltä se ilta taas tulee.
Ja jossain vaiheessa uusi aamu.
Ja taas ilta.
Ja se aattokin.
Ja aattoilta.
Ja sitten voikin ruveta kiristelemään ja ruuvia jengoille asettelemaan seuraavaa joulua varten.
Vai onko ihan pakko.
Entäpä jos siis ihan vaan istuisi alas. Katsoisi ympärille ja toteaisi. Kaikki on hyvin. Ja aika valmista. Jospa se tällä kertaa riittäisi.
Useimmiten riittää.
Eilen illalla riitti, kun sai ihmeellisen ihanassa kuunvalossa hiihtää kimmeltävien puiden keskellä, nauraa ystävän kanssa kohti sinistä taivasta ja ihmetellä talvisen luonnon kauneutta. Ja mikä keli. Suksi lensi jäisen ladun päällä ja viima piiskasi kyyneleet poskille alamäessä. Ai mikä ilo oli olla elämässä kiinni.
Kyllä se tästä. Kaikki valo otetaan vastaan ja jossain vaiheessa se itkukin muuttuu iloksi. Näin minulle on sanottu ja siihen on uskominen.
Sipulixi toivottaa sinne ruudun taakse kuunvaloa, kynttilän valoa, ystävyyden valoa, rakkauden valoa, kotilampun valoa, auringon valoa...ja ihanaa joulunalusaikaa. <3
]]>Mietteliääksi saa myös muutosten vuosi, joka on itkuineen, luopumisineen ja suruineen tuonut monta yllättävää (eikä aina niin iloisella tavalla) tilannetta eteen ja saanut Sipulixin pään ja korvat suhisemaan ja kohisemaan. Välillä kauhusta. Onneksi myös hetkittäin ilosta ja nautinnostakin. Onneksi.
Juuri tämän hetken suurimpia iloja on ollut, kun kuopus mopoineen, tietokoneineen ja juttuineen on jakanut arkea Sipulixin kortteerissa. Arjen jakaminen yksinäisten kuukausien jälkeen oman lapsen kanssa on jotakin niin riemukasta, että sitä on vaikeaa sanoin edes kuvailla. Sipulixi luki iltana yhtenä lehteä, jossa oli juttua erolapsista ja etävanhemman roolista; kuinka hankalaa ja vaikeaa se on, kun ei pysty osallistumaan lapsen tavalliseen arkeen ja miten surullista ja ikäväntäyteistä se oma etäinen arki on. Ja vaikka kuinka ajattelisi sen tilanteen olevan kaikkien parasta ja siihen tilanteeseen parasta mahdollista eri osapuolille, niin ajatus ei myöskään lievitä yksinäisyyden tunnetta. Yksinäisyyden tunnetta, joka välillä tuntuu msertavalle ja joka on myös tämän vuoden aikana tullut Sipulixin tutuksi ystäväksi. Sipulixin tämän illan iltaohjelmaan kuuluukin A-studio, jossa aiheesta on keskustelemassa tuttuja kasvoja politiikastakin. Jos Sipulixin pitäisi tätä vuotta kuvailla yhdellä sanalla niin se olisi yksinäisyys.
Yksinäisyyden ohella Sipulixi on mietiskellyt paljon luottamusta ja luottamuksen menettämistä - käsitteenä - mutta myös tunnetasolla. Sitä, mikä lisää luottamusta itseen ja muihin ja mikä sitä syö. Näiden mietteiden keskellä nousi kirkkaana mieleen pähkäilyt nuoruuden ajoilta ja siitä, kun ystäväni kanssa pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, miten määritellä totuutta ja valhetta ja sitä, mikä ruokkii valhetta ja mikä sen vaientaa. Sillä valhe ja sen serkut luottamusta syövät. Valehdella kun voi kahdella tavalla:
1. voit kertoa väärää totuutta ja vaieta oikeista asioista tai
2. voit kertoa vääriä asioita ja vaieta totuudesta.
Se on taas oma tarinansa, mistä syystä toimimme niinkuin toimimme mutta se on tähän ikään tullut opittua, että totuuden kertominen ja oikeassa paikassa vaikeneminen vaatii enemmän voimaa ja rohkeutta kuin selittelyt ja puolustelut valheelle. Ja sekin on Sipulixilla tullut huomauttua, että oikeassa oleminen on eri lukunsa. Joskus nimittäin saattaa sellainenkin vahinko käydä, että oikeassa olemisesta tulee kilpailu, joka vie väärälle tiellä ja tuo valheen väliin.
Mikä on sitten totta? Se on ollut Sipulixin mielessä vuoden aikana. Ketä uskoa, mikä on valhetta ja mikä on oikein. Ei ole paljon ollut vastauksia tyrkyllä...välillä vähän liikaa uusia kysymyksiä ja täystyrmäyksiä vastassa. Yksi asia on tullut kuitenkin selväksi: kun on itselle rehellinen niin silloin ei haittaa sekään ettei aina ole oikeassa.
Joulua kohti, valoa sydämeen.
]]>- ensin kaipaat hirveesti että saispa ukon (tähän kaipuuseen ja virhekokeiluihin tärväytyy mahottomasti aikaa nuoruuvesta ja joillakin jopa aikuisuuvesta)
- sitten ukon saatuas on hirveä hötky, että saispa perhettä (ei ihan kaikki tätä tee, mutta aikas monet - onnekkaat)
- sitten sen perheen (tuurilla saatuas) kaipaat, että saispa vähän omaa aikaa
- no elämä yleensä järjestää tavalla ja toisella sitä omaa aikaa, niin sitten kaipaat että saispa rakkautta vielä jostain
- rakkautta saadessas saat sen sitten semmosessa paketissa, että kaipaat kaipaamisesta päästyäs ja hötkyilet ikävän kourissa...
Ja niin edelleen. Joo. No.
Kaipuun ja rakkauven lisäksi elämä on ollut yhtä tunnemaaliman myllerrystä - ainakin Sipulixilla. Kulunut vuosi on sisältänyt niin isoja muutoksia ja luopumisia, että päässä suhisee vieläkin. Luopuminen on kyllä tosi hidas prosessi. On huomattu. Ja yhdestä luopumisesta lähes selvittyäs on toinen jo nurkan takana. Eikä sitä - ainakaan Sipulixilla - helpota yhtään se, että osa päätöksistä on ihan itse tehtyjä.
No. Yhden luopumisen tunteen parissa tuli askarreltua menneenä viikonloppuna, kun yksi poliittinen tehtävä siirtyi seuraavalle. Vaikka päätös luopumisesta tuli hyvään saumaan, ehkä vähän sivusta kiirehdittynä, niin silti...haikea ajatus, että tehtävä kerrallaan luopuminen ensi kevään aikana vie elämää kohti jotakin uutta. Tyhjyyttäkö? Pressa-ehdokkaamme muistutti, että vaikka muuttaa pois paikkakunnalta (sekin luopuminen vielä edessä) niin toimintaan voi mennä muuallakin mukaan. Mutta voiko? Ja haluaako? Ja jaksaako?
Ehkä väsyttävintä on, ettei tiedä mistään mitään tulevaisuudessa ja koti-ihmisenä tämä kodittomana olo tuntuu, no, kodittomalle. Joo, ei kannata siellä ruudun takana huolestua, Sipulixilla on kämppä, katto pään päällä ja kaikki hyvin, mutta se on kämppä. Lämpöä ja turvaa ja suojaa. Mutta koti se ei ole. Miettiä sitten neliskymppisenä keski-ikää lähestyvänä, että onkohan mulla enää koskaan kotia, semmosta oikeaa, jossa oven kiinni laittaessaan saa huokaista ja tuntea olonsa....kotoisaksi. Ja sille, että se on minun koti.
Toivottavasti on. Enkä minä ruikuta nyt. Pähkäilen vain ääneen tänne internetin ihmeelliseen maalimaan, että josko joku kohtalotoveri saisi lohtua, että meitä on muitakin samassa epätietoisuuden jamassa, elämää ihmettelemässä ja kotia etsimässä. Nyt tekis mieli naukua niinkuin aikoinaan kesäkissana koulun joulunäytelmässä, että MIIIA-UU, tahtoo kotiin. (Mummot vuolaasti aikoinaan näytelmää katsoessaan itki, osa varmaan siitä syystä, että näytelmään kuuluva lauluni meni niin nuotinvierestä omastakin mielestä, että päätin laulun äänekkääseen nyyhkeeseen). Nyt ei silti itketä. Hyvä se.
Mukavata eloa sinne ruudun toiselle puolelle, kaikkien kämppiin ja koteihin takkaan, piisiin, hellaan, kynttilään tulta, hyvää musaa, haleja rakkaille ja hyviä ajatuksia. Elämä on <3
]]>
Luopumisen tuskan ja itkuisen talven jälkeen alkaa pikkuhiljaa omassa elämässä myös raikas merituuli puhaltaa. Tuntuu ihan sisällä asti kuinka luopumisen tuoma suru, yksinäisyyden tuoma ikävä ja muutoksen tuoma jännitys ovat pikkuhiljaa sulaneet ja valuneet pois. Ja lempeä, virkistävä, hymyn kasvoille tuova tuuli puhaltaa asioihin oikeita mittasuhteita, tilanteisiin huumoria ja rakkautta sekä ympäristöön värejä. Koulukaverini aikoinaan rakasti syksyä erityisen kiihkeästi, alan pikkuhiljaa ymmärtää miksi. Sateen, pimeän ja kylmän lisäksi syksy saa hymyään väreillään, sadollaan, äänillään, tuoksullaan ja talven lupauksellaan. Kyllä, myös raikas syystuuli saa lehtien lisäksi liikkeelle tossut ja tassut. Tuntuu hyvälle.
Syksy saa myös miettimään suurta luopumista, siksikin, että tämä syksy on tuonut suruviestiä useammalta suunnalta ja jokaiseen niistä viesteistä on tullut pysähdyttyä. Ja mietittyä sellaistakin, että kun oma hetki koittaa niin saisi lähteä rauhassa. Tämä elämä on niin hauras ja lyhyt, katoava ja välähdyksenomainen. Se on niinkuin syystuuli, vain sen poskillaan tunteneet muistavat tuulen ja vain tuulesta nauttineet, sitä kaipaavat. Ja tuuleen toiveensa kuiskanneet, sitä ikävöivät.
Muistan kuinkan vuosia sitten edesmennyt pappani sanoi, että vanhenemisen etuoikeuden huono puoli on siinä, että kaikki kuolee ympäriltä. Ja että ainoa juhla, johon seitenkymppinen enää kutsumatta pääsee on tuttavien hautajaiset. Pappaa on nyt syystulen mukana ollut kova ikävä ja tuuli on tuonut lapsuusmuistoja mieleen. Syksy oli silloin aikoinaan soittotuntien alkamista ja papan Mitsun kyydissä istumista, riisipuurolautasia ja perunan kuorimista keittiön penkillä ja pasianssia konttorihuoneessa. Syksy oli isoon ääneen kerrottuja juttuja kylällä käynnin kohtaamisista ja bingon pelaamista nuorisoseuralla ja vickillä höystettyä kuumaa vettä. Papalla oli aina aikaa. Sitä oli yllin ja kyllin, jaettavaksi asti. Se aika itseasiassa on läsnä vieläkin. Sillä minä ajattelen niin, että ne joita rakastamme, kulkevat mukanamme aina. Ja se aika, jonka rakkaidemme kanssa elämme, kantaa aina. Syystuulen lailla, virkistäen, auttaen, lohduttaen, hyväillen ja naurattaen. Tämän syksyn aikana olen oppinut laulamaan tuuleen ja kuulemaan laulua tuulessa. Se on ihanaa. Tuuli tuo laulua minulle missä kuljenkin ja saa sydämeni laulamaan. Nauraa ja laulaa tuuleen - taidampa käydä mutkan vielä tuolla laivalaiturilla.
Raikkaan merituulen mukana syysterveisiä sinne ruudun toisellekin puolelle. Nauretaan, lauletaan, rakastetaan nyt kun vielä voimme ja saamme! <3
]]>On tässä kirjoittelun ja miksei muunkin elämän suhteen tullut pidettyä vähän hiljaiseloa ja voimienkeruuta. Kesän suunnitelmat menivät juhannuksen alla uusiksi mutta onneksi, onneksi kaikki kuitenkin meni ihan hyvin loppujen lopuksi.
Yksi kesän kohokohdista oli, kun sain koko apinalaumani mukaani siskokultavahvistuksella ja pörhälsimme porukalla pääkaupunkiin ja Tallinnaan. Teki hyvää -joskin olin unohtanut millaista saturaisten pölinää se on liikkua isolla porukalla vieraalla maalla. Välillä tuntui, että hengittäminenkin maksoi. Ja kieltämättä kuopuksen kärsimys oli välillä käsin kosketeltavaa: ainoana uroksena 6 menstruoivan, räävejä puhuvan ja nakuilevan sukulaisnaaraan kanssa samassa majoituksessa. Uskon, että kommenttinsa: "Tämä on helvettiä", tuli ihan sydämen pohjasta kun naaraiden suihkurumba pienessä kämpässä alkoi. Samalla kuitenkin tiedän (ja kuopusta lohdutan), että kuopus aikanaan vaimo(j)aan valitessaan on keskimääräistä urosta valistuneempi...
Lomailtua on tullut myös Suomen kauneimmassa kolkassa sekä yhdessä erityisen tärkeässä kolkassa. Ihania hetkiä veden, metsän ja rakkaiden parissa. Aurinkokin on hellinyt ja toisin kuin viime syksynä, nyt on uusia voimia ja intoa syksyn töihin ja haasteisiin. Kiitollinen siitä. Ja kaikesta hyvästä mitä minulla on.
Valoa, syksyn väri-iloa ja rakkautta sinne ruudun toisellekin puolelle. Elämä on hyvä. Lopussa muutaman sekunnin hiljainen rukous ystäväni, tännekin kommentoineen urhean syöpätaistelijan puolesta: hyvää matkaa sinä urhea, upea nainen, kiitos kun sain tuntea sinut Tiina, kiitos, kun opetit minulle niin paljon elämän hauraudesta ja hetkeen tarttumisesta. Ne, joita rakastamme, kulkevat mukanamme aina. ❤️
]]>