Vanhenin taas tässä päivänä yhtenä vuoden verran. Etukäteen olin jo sanonut muutamalle ystävälleni, että tervetuloa vaan, meillä on mansikkakakkua ja kahvia tarjolla...

En tiedä miksi otteeni itsestäni lipeää tai miksi yleensä mitään omituisia ajatuksia päähäni pälkähtää, mutta yhtäkkiä huomasin Prismassa kertakäyttöastioita sormeillessani (ekoihmisille tiedoksi, että vasta toinen kerta tälle kesää sitä lajia ja niillä syttyy hyvin pesä, jolla taas lämpiää vesi....) että ainoat sievät olivat lasten Prinsessa-teemaiset synttärisellaiset ja siinä pähkäillessäni päätin että  laitetaan sitten sillä teemalla loputkin. Servetit, kupit, ruusut ja kakun kerma oli vaaleanpunaista, niin oli nonparellit suklaapiirakan päällä ja keksien kuorrute (ja citymarketista löytyi vp kukkahame ja t-paita...). Jossain vaiheessa tuumasin naapurille (rumpali jossakin sellaisessa kokoonpanossa, jonka musiikkia en kuuntele), että tavoitteeni on saada juhlien miespuolisille vieraille sellainen vaivautunut ja hankala olo, siihen tämä partaveikko tuumasi vain, että "eikai se sulle mikään tavoite ole, sehän onnistuu ihan itsestään..."...en tiedä oliko se kohteliaisuus, mutta sellaisena sen otin....

Ja. Vaikka olin sanonut kaikille (ihan vilpittömästi!!!) että EI lahoja niin sitten sainkin vaikka ja mitä. Varmaan yhden kymmenen vuoden edestä...ja ihania sellaisia. Rannekorun oikeaan prinsessa-tyyliin, kasvimaalle lierihatun, vaaleanpunaisen mariskoolin (naapurit ja siskot olivat kai kuulleet teemasta huhuja), kukkia, kirjan (Khaled Hosseinin 1000 loistavaa aurinkoa, jonka samantien hotkasin kesäyön valossa ja piti itkeä kun sitä luin ), tunturikurmitsan (tundrakurmitsa taitaisi olla oikeampi nimi) lasisena (lahjoittajan hieno kirpparilöytö!) ja niin, ihan itse itselleni ostin nominationiin ranteeseen vaalenpunaisia kiviä.

Mutta. Parasta koko päivässä, illassa ja yössä oli täysi pirtillinen ihmisiä, äänien sekamelska, jossa erottui lasten huumaava meteli, aikuisten naurun pyrskähdykset ja avonaisten ikkunoiden taakse kulkeutuva astioiden kilinä (kaikki ei siis ollut kertakäyttösellaista), puheenporina ja se tunne, että kotoni on täynnä ihmisiä onnellisten ajatusten kanssa...ainakin hetken.

Niin. Ja yksi kissanpoika lähti uuteen kotiin. Äitikissa ei itkeskellyt perään onneksi paljoa, mutta kovin se tuumailevasti ja odottavasti katseli tiellepäin kaksi päivää. Minullakin ikävöitti.