En ole koskaan pitänyt ötököistä enkä pienistä elukoista. Kaikenlaiset loiset, madot ja ihmisiin tarttuvat pöpöt ovat kiehtoneet minua lähinnä kauhunäkökulmasta...siis mitä hirveimpiä juttuja hämähäkeistä ihon alla tms. vaan olen kuullut niin sen inhokimpaa se on ollut....painajaisiakin on tullut nähtyä ja sitä rataa.

Lasten myötä tuo suhde noihin ötököihin(kin) on muuttunut monella tasolla (siedätyshoitoa?). Muistan vieläkin elävästi sen kauhunsekaisen inhontunteen kun ekan kerran bongasin vaippaikäiseltä kihomadon. Olin varautunut taskulampulla tiirailemaan yöllä (ei tarvinnut, näkyi ilman taskariakin)...muistan senkin kun apteekissa nolostelin ja pyysin lääkettä (en tiennyt sitä edes nimeltä kun en kehdannut keneltäkään kysyä) ja kun sitten helpotuksesta vetelänä hoipertelin kotiin popsimaan tupla-annosta Pyrviniä (sittemmin olen myös oppinut että ihan normi-annos riittää kunhan se tulee yhtäaikaa kaikille)...muistan myös sen kiduttavan häpeän kun piti ensimmäistä kertaa soitella kavereita ja sukulaisia että, juups meillä on matoja, kohta saattaa olla teilläkin....siivouksesta puhumattakaan...pesin verhoja myöten koko kämpän ja taisin keitellä legot kattilassa (eivät menneen miksikään).

Mutta toisin on nyt (hysterian suhteen, siivoan kyllä edelleen vimmaisesti mutta muu tunnelataus puuttuu). Viime syksynä epäilykseni heräsivät, kun lapset raapivat päätään aamupalalla...täitä? Ei muuta kuin pikatarkistus ja sitten olikin päivän ohjelma kasassa: kaupungin yhden apteekin täishampoo-varaston tyhjennys, 27koneellista pyykkiä, pihasaunan lämmitys pehmoleluille (otin kuvan kun nallet rivissä saunoivat täitä hukkaan) ja 3tunnin hiustenselvittely useana iltana (esiäideistäni poiketen en saksinut tyttöjeni hiuksia vaan kehitin kärsivällisyyttäni ja täikamman kanssa kävin läpi joka ilta saman savotan, 4 tuuheahiuksista ja pitkätukkaista ja kärsimätöntä ja hyikäilevää tyttölasta). Raportoin myös koulua (kuulivat asiasta minulta, joskin myöhemmin kuulin että täitä oli ollut jo aika paljon aikaisemminkin mutta kukaan ei ollut kehdannut soittaa koululle...) ja aika runsasta kaveri- ja sukulaispiiriä. Informoitavani olivat huomattavasti enemmän kauhuissaan ja noloissaan kuin minä, sillä, häpeäkseni tunnustan...joku ihan pikkuriikkinen osa minusta nautti ja nauroi sille kauheudelle.

Kohta ollaan lokakuussa...ensimmäisiä ätäkejä odottelen...mistä suunnasta tällä kertaa, en tiedä mutta olen valmistautunut (kaapista löytyy lääkettä sekä ihmisille että eläimille ja aika moneen vaivaan; yksi lapsenhoitaja oli kerran saada sätkyn kun tuli ensimmäistä kertaa hoitamaan lapsia ja aukaisi matokaapin oven...)

No, madotonta viikkoa kaikille!Tenttiä täällä valvon...