Illan ratoksi, unirytmiä hitaasti kääntäen kirjoittelen joulukuulumisia (tip tip) ja muisteloita (juupajuu).

Aattona olimme toisessa mummulassa, eka kertaa sitten -koskaan. Ja vaikka mummu oli ollut yön töissä ja pappa korjaamassa ikkunanpokaa, tuli joulu ja joulupukki siihenkin pirttiin. (Tosin juuri kun olimme istumassa joulupöytään tuli puhelinsoitto hirvikolarista ja pyssymiehiä hälytettiin apuun, siinä sitten säntäilivät isot ukot ees taas ja lähtivät useammalla autolla hiljaisen metsätien varteen todistamaan muutaman muun kymmenen paikalle ilmaantuneen kanssa jouluaaton kaatoa).

Joulupäivänä luin Austerin Sattumuksia Brooklynissä (hyvä) ja nauroin, kun sohvalla köllötellessäni jalkopäässä makaileva kuopus piiloutui viltin alle ja huokaili raskaasti. Kysyessäni mikä pelottaa vastaukseksi pieni sormi osoitti kirjan kantta jossa Paul Auster pahan näköisenä tuijottaa takasivun kansilehdeltä. Poistin kannet ja leppoisa lököily jatkui ja kirja loppui.

Tapanina kuului iltayöllä eteisestä tip tip. Vesi valui katosta ja nopean diagnoosin jälkeen syylliseksi osoittautui tukkeutunut nukkasihti pesukoneessa, paha vuoto kodinhoitokomerosta alakertaan ja likapyykin majailu lattiakaivon päällä tukkona, jolloin vesi läikehti ulos komerosta. Iän karttuessa reaktiot näköjään vähenee ja totesin tyynesti, että kylläpä se omikseen kuivuu (ja rassasin koneen puhtaaksi) kun ei kerta ole eristeitä noissa väleissä. Eiköhän se kuivu. Unet meni mutta sain siitä hyvästä luettua loppuun Austerin vaimon Siri Hustvedtin Amerikkalaisen Elegian. Sekin oli hyvä, mutta pikkasen häiritsi Elsa Anttilasmainen sävähdys kirjoittajan toissukupuolisuudesta...

Viime yönä näin unta Juupajuu tipitiistä. Tipitii oli niitä miehiä, jotka tissuttelulla olivat juoneet itsensä siihen kuntoon ettei pää aina toiminut samalla vaihteella kuin ympäristö. Tipitiin lempilausuma oli joka myönteisen lauseen loppuun tokaista Juupa-juu tipitii ja huokaista raskaasti. Kuuntelin sitä huokailua lapsena usein, kun Tipitii istuskeli pappani luona jutustelemassa niitä näitä. En muista olivatko veteraaneja ja taistelutovereita mutta aika raskassoutuisia ne keskustelut joskus olivat. Jouluisin Tipitiille vietiin leipomuksia ja arkenakin sopivasti sattuessaan Tipitii sai mukaansa milloin nisua milloin piirakkaa. Muistin yöllä yhden erityisen toukokuisen päivän, kun tassuttelin koulusta hyppytunnilla mummulaan kahville. Tipitii tuli minua vastaan ja sanoi että oli iso ongelma, eivät pääse kaverinsa kanssa nuottiin kiinni ja haluaisivat laulaa pari laulua, voisinko auttaa. Mikäpä siinä. Siinä me sitten istuskeltiin, keskellä kirkonkylää rappusilla ja kivellä ja laulettiin, Eldanka järveä ja muita. Sattumalta osasin kun veljeni oli vastikään aloitellut mandoliinin soiton ja jostakin ikivanhasta c-kasetista opetteli soittamaan sota-ajan lauluja. Mukavan joulumuiston sain kun muistin Tipitiin väräjävän äänen.