....tekisi mieli kirjoittaa. Haikeita haikuja. 

On ikävä. Saimaalle. Tähtien alle kuunvaloon uimaan ja jääkylmää vettä kauhistelemaan. Istumaan ystävien seuraan pirttiin ja kuuntelemaan ja katsomaan tuttuja rakkaita kasvoja kynttilän valoon. Istumaan rantasaunan lempeään löylyyn ja nukkumaan yötaivasta ikkunasta katsellen. Ajamaan autolla sora rapisten ja tie vilisten kauniiden järvimaisemien ja talveen valmistautuvan järvisuomen läpi. Syömään puuroa, jossa on enemmän marjoja kuin luomuryynejä. 

...Sain käydä taas vuotuisen elintarvikevaihtoviikonlopun ihan omassa hyvässä seurasssani ja nyt on ikävä sitä parempaa seuraa siellä Saimaan sylissä. Ikävää tosin lievitti auton takakontillinen tuliaisia - niinkuin ainakin kunnon karjalaismummo - raahasin kylmälaukuissa, kasseissa ja pusseissa hirvittävän määrän säilyttyä, pakastettua, kuivattua ja tuoretta muonaa. Ikävääni lievitti myös kun tein kahdet treffit kotimatkalla puolimatkan kahvilaan, Savossa asuvien ystävieni kanssa. Ensimmäisen audienssin aikana söin salaatin ja toisen audienssin aikana join jälkiruokakahvit. Ja sain nauraa posket kipeiksi. Huomasin vielä sadan kilometrin päässä ajellessani tirskahtelevani jutuille. Ja sitten tuli taas ikävä. Ystäviä. Naurua. Sitä, että kun kerrot hyvän jutun on ihmisiä, jotka nauravat  juuri oikeissa kohdissa, sitä, että ei mitään tarvitse varoa eikä toistaa...ikävä siitäkin, että välimatka on mitä on. Ja ne hetket, joita poimii mukaan ovat niin ohikiitäviä, kallisarvoisia, hupeneviakin, että jo itse hetkessä iloitessaan tuntee jo ikävän sydämessään. Aika kuluu niin nopeasti. 

Nyt pitäisi kuitenkin unohtaa ikävöinti, kaihoilu ja tunnelmointi: 5 teiniä viettää syyslomaa ja tarvitsee loman aloitukseen tuhrautuneen ajan sijaan toimintaa, virikettä, vauhtia ja puuhaa. Samalla pitäisi vielä ottaa loppukiri vaalitohinoissakin. Mutta silti.
Taidan ihan pikkkuisen mennä  nyt tuijottelemaan taivaalle ja miettimään kaikkia rakkaita. Lähellä ja kaukana. Ikävä on.