Tekisi mieli lopettaa tämä blogi. Mutta sen lisäksi että siihen pitäisi nähdä ylimääräistä vaivaa en myöskään halua menettää muutamia päiväkirjanomaisia kirjoituksiani (ja etenkään niiden kommentteja) enkä juuri nyt halua/jaksa/kykene niitä tallentamaan, niin muutoksesta huolimatta yritän taas sopeutua tähän kuvattomuuteen ja rasittavuuteen ja blogin päivittämiseen.
Mitäkö minulle kuuluu? Syksyn kokousrumban jälkeen tahti on tasoittunut, mutta tilalle on tullut aikatauluja, vaatimuksia ja odotuksia tälle keväälle aika paljon. Tajusin myös ystävieni kertoillessa harrastuksistaan, että niille ei jää riittävästi (ollenkaan) aikaa (ja etenkään jos haluaa edes jokus nauttia teinien seurasta [rakkaat apinat ovat siirtyneet teiniaikaan ja käytän tästedes sukupuolineutraalia teinitermiä kaikista heistä, kuopuksesta hieman etukenossa, mutta silti] ja kotielämästä).
Tajusin myös yhdessä neuvottelutilanteessa, jossa esittelin itseni, että torjuva ilme virkamiehen kasvoilla ei johtunutkaan minusta vaan roolistani. Ja mietin sitä, että oikeasti on tosi vaikea vastata kysymykseen miksi ihmeessä teen sitä mitä teen ja on oikeasti tosi vähän ihmisiä, jotka arvostavat sitä mitä teen.
Tällä hetkellä olen kotosalla. Pitäisi olla rakkaan ystäväni luona pääkaunpunkiseudulla tupariretkellä tai Keskustan politiikkaristeilyllä, mutta olenkin kotona. Monta syytä ja vielä useampi selitys, mutta lopputulemana, kotona olen ja mietin jaksaisiko tänään hiihtää tuossa lähistöllä vai menisikö paremmille laduille vähän kauemmas.
Aloittelin tiistaina (sattumalta se päivä) älä osta mitään (paitsi ruokaa ja polttoainetta) -kuukauden ja jo perjantaina tuskailin, että tulossa on pitkä kuukausi....mietin jopa sitä, että jos syön teelusikallisen naamarasvaa niin voisinko ostaa purkillisen (en muistanut rasvatilannetta tarkistaa ennen päätöstä)....teinit ovat suhteellisen ärtyneitä tilanteesta ja kohtsilleen kuluttaneet omat säästönsä tärkeisiin ostoksiinsa...
Kaikkien (!) ympärilläni olevien naispuolisten henkilöiden laihduttamisprojektien innoittamana istahdin yksi ilta liikakiloineni tietokoneen ääreen ja mietin mikä sopisi minulle...en pysty mihinkään totaalikieltäytymiseen (ei enää ääri-ilmiöitä minulle kiitos), en myöskään mihinkään hivuttain nääntymiseen (liian hidasta ja kivuliasta luonteelleni), enkä mihinkään mihin tarvitaan matemaattisia laskutoimituksia ja punnitsemista (liian aikaavievää ja työlästä). Aikani surffailtuani muistin yhden kaverini, joka sai kiloja pois intialaisella metodilla ja googletin ayuerveda-hakusanalla kaiken mitä suomeksi löysin.
JA SIMSALABIM: sain itselleni jonninsorttisen ohjeen (=dieetti ???), jolla nyt sitten VALITSEN mitä syön (laadun ja määrän, silmämääräisesti) ja etsin "keholleni sopivia" ruoka-aineita jääkaappiini...hmmm...aamun tulos kahden viikon jälkeen virkeä olo (10 tunnin yöunet ehkä auttoivat siihen myös) ja pari pudonnutta kiloa. Tässä on paras puoli se, etten ole ihan niin kummajainen siellä dieettipuhe-valtameriaallokossa, joissa kaarnaveneelläni olen keikkumassa (=tosi nainen kun tykkää suklaasta ja jäätelöstä ja minä en tykkää kummastakaan ja tosi nainen on kokeillut ainakin kymmentä dieettiä ja minä en tätä ennen vielä koskaan mitään). Mutta että. Hiihtäminen on ihanaa ilman neljää voipakettia repussa.
Eipä tässä tämän ihmeempiä. Luen toista kertaa Anna Kareninaa ja ihmettelen, onko 20vuotta muuttaneet kirjaa niin etten tunnista sitä :D (urakan jälkeen sitten katsomaan vielä elokuva, mutta jokunen sivu vielä lukematta, ei siis ihan vielä).
Eipä tässä. Helmikuu ja silleen. Hei hei sinne ruudun toiselle puolelle ja heleitä helmikuisia terveisiä!
