Kaikki te iha naiset siellä ruudun takana ja sellaiseksi itsenne kokevat - oikein muikeaa ja mukavaa naistenpäivää! Ajattelin tässä pitää pienen aivomyrskytauon, sillä olen kovasti ahertanut päivän på svenska, in English ja ihan suomeksi ja välillä kaikkea sekaisin byrokratiatalkoista vain haaveillen. On nimittäin tullut ja mennyt lippua ja lappua ja taulukkoa ja paperia ja enemmän vähemmän tärkeää sinne ja tänne. Hoh. Hankehallintaa.
Niin siis se naistenpäivä, mikä tähän kirjoitukseen innoitti, oli ajatus siitä, että tätäkään päivää ei olisi ilman miehiä. Siis mehän olisimme sitten jotain androgyynejä ja viettäisimme yhteistä ihmisyyspäivää 365 tai tänä vuonna sen 366 kertaa vuosittain. Aika tylsää. HURRAA MIEHET!
Mutta voisin minä hurrata niille muutenkin. Käytiin nimittäin naisporukassa tässä hiljattain uusia aivomyrskyjä aiheuttavia keskusteluja, kun oivalsimme - kukin tahoillamme - miksi joku haluaa olla niin kovin paljon miesten kanssa ja miksi jollakin arki ja sen jakaminen miehen kanssa on kauhistus ja miksi jollekin ihan sama. Kun. Sipulixi oivalsi tärkeän asian.
Arki miesten kanssa on Sipulixille yhtä juhlaa *paitsi silloin kun se on helvettiä* mutta enimmäkseen siis no - ei se ole oikeastaan arkea edes ...Pitänee vissiin selittää.
Katsokaas kun lapsuuteni ja nuoruuteni on täynnä hymyileviä miehiä, jotka puuhastelevat koko ajan...enimmäkseen ympärillään olevien naisten hyvinvoinnin eteen, tienatakseen, remontoidakseen, ruokaa tehdäkseen tai riistaa pyytääkseen, viihdyttääkseen tai juuri oikeassa kohtaa tarinoita nauraakseen ja vitseille hohottaakseen. Muistan aamuja Lapissa (ja niitä oli paljon) kun herään radiouutisiin ja papan kehoitukseen tulla saikalle. Kupissa höyryää kuuma tee valmiina, mihinkään ei ole kiire ja puuro on lautasella juuri täydellisen sopivaa. Ei ole kiire, ei tarvitse puhua ja vähitellen päivä käynnistyy yhdessä touhuten; suksiin voidetta, reppuun evästä ja suupieleen hymyä.
Muistan jouluja, kun toisen papan koko vuoden säästöt pölähtävät aattoiltana taivaan tuuliin, kun lastenlapset kiljuvat ja nauravat ja aukovat paketteja ja tunteen siitä, kun takuuvarmasti saat juuri sen kirjan, jota olet toivonut ja juuri sellaisen villapuseron kuin olet ajatellut ja niitä vihreitä kuulia. Muistan ja maistan edelleen sen makean riisipuuron, jonka sama pappa keitti joka ainoa lauantai sodasta selvittyään ja huolehti aina, että oli kyyti soittotunnilta kotiin. Aina oli. Sai tehdä sitä, mikä oli omasta mielestä tärkeää ja sai tilaa ja mahdollisuuden sille.
Teinivuosiani ei täyttänyt poikaystävien liuta, ainoastaan etärakkaudet epätoivoisiin kohteisiin, mutta niitä vuosia täytti - nyt sen oivallan - paljon tärkeämpi asia. Sain kasvaa hullun huumorin, hurjien juttujen ja ison naurun keskellä - välillä ärsyttävien velipoikien, rakastavien setien ja meluisien serkkujen kanssa. Opin siihen, että tytöt ja naiset pystyvät aivan kaikkeen, välillä paremmin kuin pojat ja miehet, ja että ei ole sellaista asiaa ja ongelmaa, jota ei yhdessä saisi ratkaistua. Ilman toista ei olisi toista.
Ja niin, tietenkin, ei ole isänpäivä, mutta mikäpä minä olisin ilman isää:
joka tulee vielä nytkin keskellä yötä tarkistamaan, onko pelko aiheellinen
joka vie sairaalaan ja hakee sieltä pois, kun kukaan muu ei pysty
joka nauraa aina oikeaan kohtaan juttua, vaikka juttu olisi todella huono
joka ei kerro salaisuutta silloin, kun sitä ei oikeasti saa kertoa
joka kertoo kaiken silloin, kun pitää kertoa
jolle voi kertoa ja jättää kertomatta, tuntematta että tekisi mitään väärin tai väärään aikaan.
Ja siksi tänään naistenpäivänä minä HUUDAN JA HURRAAN MIEHILLE. Kyllä elämä olisi aika kauheaa ilman teitä ja niin - loppuisi aika lyhyeen.
Hyvää naistenpäivää rakkaat - naiset ja miehet - ilman toista ei ole toista.
<3 <3 <3 <3
