Marraskuu saa aina Sipulixin mietteliääksi. Pimeys hiljentää, käärii tunti tunnilta tiiviimpään syliin ja samaan aikaan kuiskii korvaan mitä kaikkea pitäisi ehtiä tehdä ennenkuin joulu ja uusi vuosi koittavat. Jouluruuvi, niinkuin täällä olen aiempinakin vuosina kirjoittanut, kiristyy kiristymistään.

Mietteliääksi saa myös muutosten vuosi, joka on itkuineen, luopumisineen ja suruineen tuonut monta yllättävää (eikä aina niin iloisella tavalla) tilannetta eteen ja saanut Sipulixin pään ja korvat suhisemaan ja kohisemaan. Välillä kauhusta. Onneksi myös hetkittäin ilosta ja nautinnostakin. Onneksi.

Juuri tämän hetken suurimpia iloja on ollut, kun kuopus mopoineen, tietokoneineen ja juttuineen on jakanut arkea Sipulixin kortteerissa. Arjen jakaminen yksinäisten kuukausien jälkeen oman lapsen kanssa on jotakin niin riemukasta, että sitä on vaikeaa sanoin edes kuvailla. Sipulixi luki iltana yhtenä lehteä, jossa oli juttua erolapsista ja etävanhemman roolista; kuinka hankalaa ja vaikeaa se on, kun ei pysty osallistumaan lapsen tavalliseen arkeen ja miten surullista ja ikäväntäyteistä se oma etäinen arki on. Ja vaikka kuinka ajattelisi sen tilanteen olevan kaikkien parasta ja siihen tilanteeseen parasta mahdollista eri osapuolille, niin ajatus ei myöskään lievitä yksinäisyyden tunnetta. Yksinäisyyden tunnetta, joka välillä tuntuu msertavalle ja joka on myös tämän vuoden aikana tullut Sipulixin tutuksi ystäväksi. Sipulixin tämän illan iltaohjelmaan kuuluukin A-studio, jossa aiheesta on keskustelemassa tuttuja kasvoja politiikastakin. Jos Sipulixin pitäisi tätä vuotta kuvailla yhdellä sanalla niin se olisi yksinäisyys.

Yksinäisyyden ohella Sipulixi on mietiskellyt paljon luottamusta ja luottamuksen menettämistä - käsitteenä - mutta myös tunnetasolla. Sitä, mikä lisää luottamusta itseen ja muihin ja mikä sitä syö. Näiden mietteiden keskellä nousi kirkkaana  mieleen pähkäilyt nuoruuden ajoilta ja siitä, kun ystäväni kanssa pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, miten määritellä totuutta ja valhetta ja sitä, mikä ruokkii valhetta ja mikä sen vaientaa. Sillä valhe ja sen serkut luottamusta syövät. Valehdella kun voi kahdella tavalla:

1. voit kertoa väärää totuutta ja vaieta oikeista asioista tai

2. voit kertoa vääriä asioita ja vaieta totuudesta.

Se on taas oma tarinansa, mistä syystä toimimme niinkuin toimimme mutta se on tähän ikään tullut opittua, että totuuden kertominen ja oikeassa paikassa vaikeneminen vaatii enemmän voimaa ja rohkeutta kuin selittelyt ja puolustelut valheelle. Ja sekin on Sipulixilla tullut huomauttua, että oikeassa oleminen on eri lukunsa. Joskus nimittäin saattaa sellainenkin vahinko käydä, että oikeassa olemisesta tulee kilpailu, joka vie väärälle tiellä ja tuo valheen väliin.

Mikä on sitten totta? Se on ollut Sipulixin mielessä vuoden aikana. Ketä uskoa, mikä on valhetta ja mikä on oikein. Ei ole paljon ollut vastauksia tyrkyllä...välillä vähän liikaa uusia kysymyksiä ja täystyrmäyksiä vastassa. Yksi asia on tullut kuitenkin selväksi: kun on itselle rehellinen niin silloin ei haittaa sekään ettei aina ole oikeassa.

Joulua kohti, valoa sydämeen.