Se on taas se aika vuodesta, että kaikki maaliman asiat pitäisi tulla valmiiksi ennen jouluaattoa. Sellaisetkin, joille ei oikeastaan ole mitään varsinaista aikataulua edes laitettu.

Ja ihmiset, toisinaan Sipulixi mukaanluettuna, hukailevat hississä, jonossa, bensatankilla, kassalla, pankkiautomaatilla, hyllyjen välissä, työpöytien ääressä, keittolautasen edessä ja sohvatyynyjen päällä, että miten sitä ehtii, jaksaa, kerkiää, pystyy, voi ja älyää.

Ei ehkä mitenkään, sillä eihän tämä elämä kuolemaa kauemmas kuitenkaan kenelläkään karkaa.

Siispä. Täytynee vaan hengittää.

Sieltä se ilta taas tulee.

Ja jossain vaiheessa uusi aamu.

Ja taas ilta.

Ja se aattokin.

Ja aattoilta.

Ja sitten voikin ruveta kiristelemään ja ruuvia jengoille asettelemaan seuraavaa joulua varten.

Vai onko ihan pakko.

Entäpä jos siis ihan vaan istuisi alas. Katsoisi ympärille ja toteaisi. Kaikki on hyvin. Ja aika valmista. Jospa se tällä kertaa riittäisi.

Useimmiten riittää.

Eilen illalla riitti, kun sai ihmeellisen ihanassa kuunvalossa hiihtää kimmeltävien puiden keskellä, nauraa ystävän kanssa kohti sinistä taivasta ja ihmetellä talvisen luonnon kauneutta. Ja mikä keli. Suksi lensi jäisen ladun päällä ja viima piiskasi kyyneleet poskille alamäessä. Ai mikä ilo oli olla elämässä kiinni.

Kyllä se tästä. Kaikki valo otetaan vastaan ja jossain vaiheessa se itkukin muuttuu iloksi. Näin minulle on sanottu ja siihen on uskominen.

Sipulixi toivottaa sinne ruudun taakse kuunvaloa, kynttilän valoa, ystävyyden valoa, rakkauden valoa, kotilampun valoa, auringon valoa...ja ihanaa joulunalusaikaa. <3