Terveisiä Stavangerista. Täällä puhaltaa raikas syksyinen merituuli, kala ja katkarapu on tuoretta,  laivoja kulkee eessuntaassun ja ihmisiä asuu puutaloissa. Työmatkalle sain tällä kertaa seurakseni meidän ihanan norskin ja tyypin tuntien, tiedossa on vauhdikkaita ja hauskoja hetkiä. Messujen ja tapahtuman ohessa on myös aikaa miettiä syntyjä syviä. Ihan vaan itsekseen.

Luopumisen tuskan ja itkuisen talven jälkeen alkaa pikkuhiljaa omassa elämässä myös raikas merituuli puhaltaa. Tuntuu ihan sisällä asti kuinka luopumisen tuoma suru, yksinäisyyden tuoma ikävä ja muutoksen tuoma jännitys ovat pikkuhiljaa sulaneet ja valuneet pois. Ja lempeä, virkistävä, hymyn kasvoille tuova tuuli puhaltaa asioihin oikeita mittasuhteita, tilanteisiin huumoria ja rakkautta sekä ympäristöön värejä. Koulukaverini aikoinaan rakasti syksyä erityisen kiihkeästi, alan pikkuhiljaa ymmärtää miksi. Sateen, pimeän ja kylmän lisäksi syksy saa hymyään väreillään, sadollaan, äänillään, tuoksullaan ja talven lupauksellaan. Kyllä, myös raikas syystuuli saa lehtien lisäksi liikkeelle tossut ja tassut. Tuntuu hyvälle.

Syksy saa myös miettimään suurta luopumista, siksikin, että tämä syksy on tuonut suruviestiä useammalta suunnalta ja jokaiseen niistä viesteistä on tullut pysähdyttyä. Ja mietittyä sellaistakin, että kun oma hetki koittaa niin saisi lähteä rauhassa. Tämä elämä on niin hauras ja lyhyt, katoava ja välähdyksenomainen. Se on niinkuin syystuuli, vain sen poskillaan tunteneet muistavat tuulen ja vain tuulesta nauttineet, sitä kaipaavat. Ja tuuleen toiveensa kuiskanneet, sitä ikävöivät.

Muistan kuinkan vuosia sitten edesmennyt pappani sanoi, että vanhenemisen etuoikeuden huono puoli on siinä, että kaikki kuolee ympäriltä. Ja että ainoa juhla, johon seitenkymppinen enää kutsumatta pääsee on tuttavien hautajaiset. Pappaa on  nyt syystulen mukana ollut kova ikävä ja tuuli on tuonut lapsuusmuistoja mieleen. Syksy oli silloin aikoinaan soittotuntien alkamista ja papan Mitsun kyydissä istumista, riisipuurolautasia ja perunan kuorimista keittiön penkillä ja pasianssia konttorihuoneessa. Syksy oli isoon ääneen kerrottuja juttuja kylällä käynnin kohtaamisista ja bingon pelaamista nuorisoseuralla ja vickillä höystettyä kuumaa vettä. Papalla oli aina aikaa. Sitä oli yllin ja kyllin, jaettavaksi asti. Se aika itseasiassa on läsnä vieläkin. Sillä minä ajattelen niin, että ne joita rakastamme, kulkevat mukanamme aina. Ja se aika, jonka rakkaidemme kanssa elämme, kantaa aina. Syystuulen lailla, virkistäen, auttaen, lohduttaen, hyväillen ja naurattaen. Tämän syksyn aikana olen oppinut laulamaan tuuleen ja kuulemaan laulua tuulessa. Se on ihanaa. Tuuli tuo laulua minulle missä kuljenkin ja saa sydämeni laulamaan. Nauraa ja laulaa tuuleen - taidampa käydä mutkan vielä tuolla laivalaiturilla.

Raikkaan merituulen mukana syysterveisiä sinne ruudun toisellekin puolelle. Nauretaan, lauletaan, rakastetaan nyt kun vielä voimme ja saamme! <3