tiistai, 30. elokuu 2016

Raikas merituuli

Terveisiä Stavangerista. Täällä puhaltaa raikas syksyinen merituuli, kala ja katkarapu on tuoretta,  laivoja kulkee eessuntaassun ja ihmisiä asuu puutaloissa. Työmatkalle sain tällä kertaa seurakseni meidän ihanan norskin ja tyypin tuntien, tiedossa on vauhdikkaita ja hauskoja hetkiä. Messujen ja tapahtuman ohessa on myös aikaa miettiä syntyjä syviä. Ihan vaan itsekseen.

image.jpg

Luopumisen tuskan ja itkuisen talven jälkeen alkaa pikkuhiljaa omassa elämässä myös raikas merituuli puhaltaa. Tuntuu ihan sisällä asti kuinka luopumisen tuoma suru, yksinäisyyden tuoma ikävä ja muutoksen tuoma jännitys ovat pikkuhiljaa sulaneet ja valuneet pois. Ja lempeä, virkistävä, hymyn kasvoille tuova tuuli puhaltaa asioihin oikeita mittasuhteita, tilanteisiin huumoria ja rakkautta sekä ympäristöön värejä. Koulukaverini aikoinaan rakasti syksyä erityisen kiihkeästi, alan pikkuhiljaa ymmärtää miksi. Sateen, pimeän ja kylmän lisäksi syksy saa hymyään väreillään, sadollaan, äänillään, tuoksullaan ja talven lupauksellaan. Kyllä, myös raikas syystuuli saa lehtien lisäksi liikkeelle tossut ja tassut. Tuntuu hyvälle.

Syksy saa myös miettimään suurta luopumista, siksikin, että tämä syksy on tuonut suruviestiä useammalta suunnalta ja jokaiseen niistä viesteistä on tullut pysähdyttyä. Ja mietittyä sellaistakin, että kun oma hetki koittaa niin saisi lähteä rauhassa. Tämä elämä on niin hauras ja lyhyt, katoava ja välähdyksenomainen. Se on niinkuin syystuuli, vain sen poskillaan tunteneet muistavat tuulen ja vain tuulesta nauttineet, sitä kaipaavat. Ja tuuleen toiveensa kuiskanneet, sitä ikävöivät.

Muistan kuinkan vuosia sitten edesmennyt pappani sanoi, että vanhenemisen etuoikeuden huono puoli on siinä, että kaikki kuolee ympäriltä. Ja että ainoa juhla, johon seitenkymppinen enää kutsumatta pääsee on tuttavien hautajaiset. Pappaa on  nyt syystulen mukana ollut kova ikävä ja tuuli on tuonut lapsuusmuistoja mieleen. Syksy oli silloin aikoinaan soittotuntien alkamista ja papan Mitsun kyydissä istumista, riisipuurolautasia ja perunan kuorimista keittiön penkillä ja pasianssia konttorihuoneessa. Syksy oli isoon ääneen kerrottuja juttuja kylällä käynnin kohtaamisista ja bingon pelaamista nuorisoseuralla ja vickillä höystettyä kuumaa vettä. Papalla oli aina aikaa. Sitä oli yllin ja kyllin, jaettavaksi asti. Se aika itseasiassa on läsnä vieläkin. Sillä minä ajattelen niin, että ne joita rakastamme, kulkevat mukanamme aina. Ja se aika, jonka rakkaidemme kanssa elämme, kantaa aina. Syystuulen lailla, virkistäen, auttaen, lohduttaen, hyväillen ja naurattaen. Tämän syksyn aikana olen oppinut laulamaan tuuleen ja kuulemaan laulua tuulessa. Se on ihanaa. Tuuli tuo laulua minulle missä kuljenkin ja saa sydämeni laulamaan. Nauraa ja laulaa tuuleen - taidampa käydä mutkan vielä tuolla laivalaiturilla.

Raikkaan merituulen mukana syysterveisiä sinne ruudun toisellekin puolelle. Nauretaan, lauletaan, rakastetaan nyt kun vielä voimme ja saamme! <3

tiistai, 9. elokuu 2016

Luurilla näpyttelyä

Terveisiä viltinmutkasta. Mahottoman hyvä olo, kun kävin lujanäppisen tyttären muokattavana ja sain muutaman pitkään kiusanneen jumin löysäämään tuossa iltapäivän kähmeessä. Ah autuaitten maasta miten ihana olo. 

On tässä kirjoittelun ja miksei muunkin elämän suhteen tullut pidettyä vähän hiljaiseloa ja voimienkeruuta. Kesän suunnitelmat menivät juhannuksen alla uusiksi mutta onneksi, onneksi kaikki kuitenkin meni ihan hyvin loppujen lopuksi.

Yksi kesän kohokohdista oli, kun sain koko apinalaumani mukaani siskokultavahvistuksella ja pörhälsimme porukalla pääkaupunkiin ja Tallinnaan. Teki hyvää -joskin olin unohtanut millaista saturaisten pölinää se on liikkua isolla porukalla vieraalla maalla. Välillä tuntui, että hengittäminenkin maksoi. Ja kieltämättä kuopuksen kärsimys oli välillä käsin kosketeltavaa: ainoana uroksena 6 menstruoivan, räävejä puhuvan ja nakuilevan sukulaisnaaraan kanssa samassa majoituksessa. Uskon, että kommenttinsa: "Tämä on helvettiä", tuli ihan sydämen pohjasta kun naaraiden suihkurumba pienessä kämpässä alkoi. Samalla kuitenkin tiedän (ja kuopusta lohdutan), että kuopus aikanaan vaimo(j)aan valitessaan on keskimääräistä urosta valistuneempi...

Lomailtua on tullut myös Suomen kauneimmassa kolkassa sekä yhdessä erityisen tärkeässä kolkassa. Ihania hetkiä veden, metsän ja rakkaiden parissa. Aurinkokin on hellinyt ja toisin kuin viime syksynä, nyt on uusia voimia ja intoa syksyn töihin ja haasteisiin. Kiitollinen siitä. Ja kaikesta hyvästä mitä minulla on.

Valoa, syksyn väri-iloa ja rakkautta sinne ruudun toisellekin puolelle. Elämä on hyvä. Lopussa muutaman sekunnin hiljainen rukous ystäväni, tännekin kommentoineen urhean syöpätaistelijan puolesta: hyvää matkaa sinä urhea, upea nainen, kiitos kun sain tuntea sinut Tiina, kiitos, kun opetit minulle niin paljon elämän hauraudesta ja hetkeen tarttumisesta. Ne, joita rakastamme, kulkevat mukanamme aina. ❤️

ruka1.jpg

image.jpgimage.jpgimage.jpgimage.jpg

 

keskiviikko, 25. toukokuu 2016

Ylioppilaita ja Päätaloja

Nauratti tuossa päivänä yhtenä, kun Facebookia selailin, yhden kaverini taivastelu-päivitys siitä, että puolella kamuista lapset pääsee ylioppilaaksi. Taivastelua siis lähinnä siitä näkökulmasta, että miten se voi olla mahdollista olla niin vanha, kun itse on sisältä parikymppinen...sitähän se minäkin olen tässä miettinyt, kun nehän tosiaan oli silloin aikoinaan ne juhlissa lyyrat rinnassa pojottavat äidit ikäloppuja muoreja omasta mielestä. En minä nyt niin ikäloppu tunne vielä olevani tosiaankaan. Vaikka täytyy myöntää, että mennyt vuosi murheineen näkyy - ja tuntuu. Onneksi jo välillä tuntuu sille, että höpöstelyttää - niinkuin Kalle sanoisi.

Kun ihan täytyi ruveta tämän suurenmoisen uutisen kera, että toiseksi vanhin abina saa valkolakin, myös hehkuttaa ilmaista terapeuttiani Päätalon Kallea. Mutta siihen hetken kuluttua.

Toiseksi vanhimmainen saa siis valkolakin ja vaikka kevät onkin mennyt lapsen osalta etäohjauksessa ja vierestä huutelemalla niin siitä huolimatta riemun tunne on kaikkivoipa. Yksi askel on taas itsellä ja lapsella takana ja monta monituista -toivottavasti hyvää sellaista- edessä. Sipulixi on riemuissaan. Kyllä vain. Juhlatkin järjestyy, vanhassa kodissa, vanhalla kokoonpanolla juhlien ajan, ja apuja on tulossa; siskokultia ja äitimuoria. Täytyy ajatella, että kyllä kaikki muukin sitten järjestyy, ajallaan ja painollaan. Valoa ja iloa kohti mennään ja kesä suloinen oloa keventää!

Mutta siitä Päätalosta. Sain Koillismaa-sarjan luettua ja aloitin Iijoen lorinan. Samalla luen rinnalla uudempaa tuotantoa. Jotta saisin urkkoni etenemään ennen kesää ja mahdollista visiittiä sinne kirjoittajan synnyinkulmille, yritän lukea lomittain kahta kirjaa välillä jopa onnistuen...pikkasen meinaa työt ja kokoukset haitata lukuaikaa. Koillismaa sarjassa tykkäsin eniten nälän, kurjuuden ja raatamisen kuvaamisesta. En tiedä mikä psykologinen juttu siinä oli, mutta se todellakin kevensi oloa ja toi lohtua, kun joku oikein juurta jaksain selittää miten nälkä voi ihmisellä olla. Omaksi ällitykseksi pääsin siihen ärsyttävän kuuloiseen murteeseenkin sisälle nopeasti ja enää en kuuden kirjan jälkeen huomaa, ellei sitä jollakin tavalla alleviivata tai kirjoittaja itse siihen puutu. Terapeuttista on myös ollut räväköiden henkilöhahmojen räävitön kielenkäyttö, jossa tunnistan Päätalon oman revittelyn ja sisällä riehuvan tarpeen saada ulos justiinsa niin härskit ajatukset kuin ne ovat omaa päätä häiritsemässä. En mitään kirjallisuus-analyysia rupea tässä tekemään, mutta terapeuttisena toimintana voin suositella Päätalojen lukemista. Sitä kummasti arvostaa vessivessaa, puurolautasta, leipäpussia, ja miksei omaa rauhaakin kun muutaman tunnin rypee nälässä, liassa ja puutteessa.

Kesää kohti Sipulixin katse ja vaikka kasvimaajutut on tänä vuonna etäohjauksen ja oman yhden yrttiämpärin varassa niin sekin huomio tullut, että siihenkään luopumiseen ei kuole. Niin ja tuomi kukkii. Oi sitä tuoksua sadeaamuna! Valoa ja iloa sinne ruuden toiselle puolelle, elämä on <3

keskiviikko, 27. huhtikuu 2016

Armonpullaa

Muistatteko lapsuudessa kun pelien tiimellyksessä saattoi kuulua häviölle joutuvan suusta, että: "Saako armonpullan???"...Näitä pullia pyydettiin lisäheitoiksi, ajanviivästykseen, uusintayritykseen ja pisteiden laskuun, milloin mihinkin, yleensä häviöllä olevien suusta. Useimmiten oli vastaus ei, mutta silloin kun porukalla todettiin, että joo, yksi armonpulla kaikille niin voi sitä riemun määrää! Vaikka tajusikin, ettei lopputulos ehkä muuttuisi niin tunne tappiosta jäi kevyemmäksi, iloisemmaksi, paremmaksi...se armonpullahan tuli pelaajalle itselleen. Ei niinkään pelin ja tuloksen muuttamiseen.

Nyt on ollut mielessä useaan otteeseen, että podemmeko täällä aikuisten maailmassa armonpullaa...eli oululaisittan sanottuna tarkottaen puutetta armosta, pulaa armahtamisesta, pulaa myötätunnosta? Työelämässä, politiikassa ja somessa törmää jatkuvasti keskusteluihin ja ristiriitoihin, joissa asioiden lisäksi kiistelevät myös ihmiset. Ihmiset etsivät vikoja ja virheitä, puutteita ja ilkeyksiä toisistaan ja toisten tekemisistä ja sanomisista ja mikä pahinta, ihmisten ominaisuuksista. Ja siinä vaiheessa, kun riitely siirtyy asioista ihmisten väliseen kiistelyyn tulee iso, valtava, uupelo. Armosta.  Missä meillä on armolle sija?

Äitimuori opetti aikoinaan, ihan konkreettisesti, Sipulixia riitelemään ja haastaessaan korosti aina, että asioista pitää, voi ja saa olla eri mieltä. Välillä voi jopa riidellä -asioista. Mutta sen ajatuksen keskellä ihmisten pitää yrittää olla sovussa ja antaa tila toisten elää ja olla, rauhassa. Ja äitimuorin lempiopetuslause oli: pitää edes yrittää tulla kaikkien kanssa toimeen. Ystävä ei tarvitse olla. Eikä väkisellä tykätä, mutta armoa pitää antaa. Me olemme kaikki erilaisia ja meillä kaikilla on syymme, miksi toimimme niinkuin toimimme. Välillä toisten mielestä ihan pähkähullusti. Ja vaikka aina ei ymmärtäisi eikä edes haluaisi ymmärtää niin armoa pitää antaa. Toki muistaen, että jos se toiminta ei oikeasti fyysisesti vahingoita ketään tai riko lakia. Rikokset ja tahallinen väärintoimiminen on asia erikseen. Nyt puhun siis tavasta ajatella ja elää eritavoin kuin itse tekee.

Miksi se on niin vaikeaa? Armon antaminen ja sen hyväksyminen, että kaikki ei aina ole niinkuin se ensimmäisenä näyttää. No. Vaikeinta on ehkä kuitenkin antaa armoa itselleen. Kun huomaa, että on toiminut ajattelemattomasti. Tai kun joutuu katsomaan peiliin ja toteamaan, en voinut enkä jaksanut. Epäonnistuin.

Meillä tehtiin kunnassa koulupäätöksiä. Kokouksen jälkipyykkiä pestään somessa ja lehtien palstoilla eri syistä varmasti vielä pitkään. Itse en pysty asiaan toteamaan muuta kuin: "Pikkasen armoa, pikkasen eri näkökulmaa myös. Kaikki totuus ei löydy kirjoitetun sanan takaa. Armoa, Kiitos."

Näillä sanoilla lukijani sinne ruudun taakse vappuun iloa ja valoa! Ja hieman armoa.

maanantai, 18. huhtikuu 2016

Silimä punasena

Nyt Sipulixilla vähän ahdistaa. Silimä on punasena ku särjellä. Ei oo kaunis ei. Kutisee joo. Ja tippoja laitettu juu. Tulipahan näetsen märsättyä viikonloppuna niin paljon, että sai silmänkin melkein tipahtamaan. Enää en sitä vertausta käytä, itkeä silmät päästään...kun se kerta voi oikeastikkin sattua. Ja se sattuu.

Mikäkö itketti... No elämäpä se. Luopuminen. Ikävä. Hiljaisuus. Yksinäisyys. Voimattomuus. Mitä niitä nyt ihminen epätoivoissaan keksii kaikkia mahdollisia syitä. Sekin itketti pahus, kun Kalle kirjoitti niin ankeasti Elman ja Kaukon häistä ja se Elman osa riipi ja itkun kirvoitti. Sinällään suoritus, kun aika monta tukkijätkää piti kuolla ennenkuin itkun sai tiristettyä Kallen tuotannon parissa.

Sekin itketti, että oli väsy. Ihmiset kyllä tarkoittavat hyvää erosta kysellessään ja asioita ääneen ihmetellessään, mutta kun saman päivän aikana selität puolitutuille kahteenkymmeneenkertaan että joops, erottu on, juups jouduin luopumaan, jeps järjestelyt on mitä on, niin kämpille tullessa olo oli kyllä melko rähjäinen ja puhkipurettu. Ja sitten itkiä tillittäessä sai silmäänkin sohittua jonkun pöpön ja silmän turvoksiin ja punaiseksi ärsättyä. Mutta jospa se tokenisi, lääketipat sai Sipulixi kälykultaselta ja samalla teetä ja sympatiaa velipojalta. Niillä sitä taas jaksaa kappaleen matkaa.

Sipulixi on tässä kaiken tohinan (politiikassakin on kuumat paikat, kun kyläkoulujen kohtaloa ratkaistaan) keskellä tuumaillut, että nyt on semmonen paskalaaki sylissä, että jos tämän selvittyä on vielä huoleton päivä edessä niin TOIVOTTAVASTI ei Sipulixin muisti ole lyhyt. Monta asiaa ja päätöstä on nyt mietinnän alla ja tulevaisuus suuren hämärän peitossa, mutta muutamia pieniä ja isoja alustavia päätöksiä kuitenkin tehtynä. Niistä aikanaan lisää.

Tästä itkutillityspäivityksestä huolimattaa oikein mukavata huhtikuista viikkoa sinne ruudun taakse. Hellikää itseänne, hellikää toisianne. <3

särki.jpg

Särki on kala ja Kallen kirjoissa useimmiten suolattu.

  • Sanna Savolainen

    Sipulixin naureskelua, voivottelua, hampaiden kiristelyä ja kirjoittelua elämästä, ihmisistä ja ilmiöistä. Lööki eli (valko)sipuli antaa puhtia Köökikirjoitteluun ja muuhun puuhasteluun agraarisovinistisessa yhtälössä...blogi ei ole poliittinen eikä asiapitoinen, toisinaan ei edes asiallinen.