keskiviikko, 18. tammikuu 2017

Uusi vuosi, uudet kujeet

Vuosi on vanhentunut jo tovin ja Sipulixilla on touhua riittänyt kovin.

Joulunaika sujui mallikkaasti ja vaikka esikoinen poikaystävineen ei päässytkään äitin joulupatojen herkkuja nauttimaan niin  muiden apinoiden kanssa Sipulixi sai nauttia joulusta, vapaasta, yhdessäolosta ja elämästä. Oli ihanaa olla äitimuorin ja isäpapan luona, nähdä tuttuja kasvoja, istua joulukirkossa ja käpertyä lämpimään vilttiin lukemaan. Yksi ensikerta-kokemuskin joulunaikaan sisältyi: TAPANINTANSSIT. Aijjai, että se oli hauskaa, varsinkin kun työpaikan kaunokainen oli järjestänyt mukavaa seuraa ihan lähitanssilavalle. Hymyilyttää vieläkin, jutut, tanssi, seura ja ilo.

Joulun sanaksi jäi kiitollisuus.

Uusivuosi vaihtui Koillismaalla minun rakkaimpien ihmisteni seurassa. Ulkoilmaa sai nauttia luxusolosuhteissa, sillä harvinaista kyllä, pakkasmittari pysytteli muutamassa pakkasasteessa. Uuteen vuoteenkin sisältyi ensikerta-kokemus: apinoiden kanssa lumikenkäilyä. Se oli hauskaa ja totesin taas, että hyvässä seurassa ilo ja riemu moninkertaistuu.

Vuodenvaihteen sanaksi muodostui rakkaus.

Uusi vuosi on tuonut tullessaan monta uutta asiaa. Luopumista vanhoista tehtävistä ja joistakin asioista ja uuteen katsomista. Uuteen vuoteen sisältyy myös lupaus uusista asumiskuvioista ja jännityksen sekaista odotusta uudesta elämästä kaupungissa. Siitä onkin vierähtänyt tovi, jos tarkkoja ollaan niin 17 vuotta, kun Sipulixi on viimeksi nukkunut kaupunginvalojen alla. Jännää. Kutittavaa. Hymyilyttävää. Muuttopäätös sisältää myös isomman päätöksen, luopumisen ehdokkuudesta omassa rakkaassa pitäjässä ja puheenjohtajantehtävien sekä monien muiden luottamustehtävien jättämistä. Luopuminen siitä maailmasta sisältää myös haikeutta ja ikävää. Sillä kyllä, monien kokoustuntien aikana olen saanut siitä maailmasta monia läheisiä ystäviä ja upeita kokemuksia. Vastuun siirtäminen seuraajille on kuitenkin myös helpottava ajatus.

Uuden vuoden alkamiseen liittyvä sana on ehdottomasti ilo.

Eilisen illan ja tämän päivän hymyn saa aikaan vuoden urheilija. Leo-Pekan ansiot ovat jotakin niin ihmeellistä, että sydän laulaa, kun ajattelen hänen saavan myös niistä kunniaa silloin kun on sen aika. Onnea, olet meidän kaikkien Tähti <3

Monta monta mukavaa asiaa ja suunnitelmaa on mielessä ja vireillä. Monta ihanaa ja ihmeellistä asiaa on tapahtunut. Ja monta asiaa on Sipulixi oppinut, tärkeimmän vihdoin: seuraa sydäntäsi, rakasta lujaa,  avaa mielesi hyvälle, ojenna kätesi heikolle ja anna muiden ihmisten kateuden, vihan ja ilkeyden olla. Sillä jos itse tietää mitä tekee ja haluaa sillä hyvää, niin vain rakkaudella on väliä. Ja vaikka julkisesti mitä puhutaan ja juorut kulkevat ja niitä ruokitaan, niin tärkeintä on, että kaikista rakkaimmat ihmiset tietävät mikä on totuus. Ja missä mennään. Rakastaminen ei ole valtapeliä eikä siihen tarvita sääntöjä, vaikka Anna Puu niin laulaakin.

Rakkaan norjalaisen työkaverini kanssa meidän yhteiseksi motoksemme elämässä onkin tullut: Lisää rakkautta.

Lisää rakkautta sinne ruudun toisellekin puolelle. Elämä on hyvä.

sunnuntai, 18. joulukuu 2016

Joulutoivotus Sinulle

IMG_4331.jpg

keskiviikko, 14. joulukuu 2016

Jouluruuvi kiristyy

Se on taas se aika vuodesta, että kaikki maaliman asiat pitäisi tulla valmiiksi ennen jouluaattoa. Sellaisetkin, joille ei oikeastaan ole mitään varsinaista aikataulua edes laitettu.

Ja ihmiset, toisinaan Sipulixi mukaanluettuna, hukailevat hississä, jonossa, bensatankilla, kassalla, pankkiautomaatilla, hyllyjen välissä, työpöytien ääressä, keittolautasen edessä ja sohvatyynyjen päällä, että miten sitä ehtii, jaksaa, kerkiää, pystyy, voi ja älyää.

Ei ehkä mitenkään, sillä eihän tämä elämä kuolemaa kauemmas kuitenkaan kenelläkään karkaa.

Siispä. Täytynee vaan hengittää.

Sieltä se ilta taas tulee.

Ja jossain vaiheessa uusi aamu.

Ja taas ilta.

Ja se aattokin.

Ja aattoilta.

Ja sitten voikin ruveta kiristelemään ja ruuvia jengoille asettelemaan seuraavaa joulua varten.

Vai onko ihan pakko.

Entäpä jos siis ihan vaan istuisi alas. Katsoisi ympärille ja toteaisi. Kaikki on hyvin. Ja aika valmista. Jospa se tällä kertaa riittäisi.

Useimmiten riittää.

Eilen illalla riitti, kun sai ihmeellisen ihanassa kuunvalossa hiihtää kimmeltävien puiden keskellä, nauraa ystävän kanssa kohti sinistä taivasta ja ihmetellä talvisen luonnon kauneutta. Ja mikä keli. Suksi lensi jäisen ladun päällä ja viima piiskasi kyyneleet poskille alamäessä. Ai mikä ilo oli olla elämässä kiinni.

Kyllä se tästä. Kaikki valo otetaan vastaan ja jossain vaiheessa se itkukin muuttuu iloksi. Näin minulle on sanottu ja siihen on uskominen.

Sipulixi toivottaa sinne ruudun taakse kuunvaloa, kynttilän valoa, ystävyyden valoa, rakkauden valoa, kotilampun valoa, auringon valoa...ja ihanaa joulunalusaikaa. <3

keskiviikko, 23. marraskuu 2016

Marrasmietteitä - valetta vai totta

Marraskuu saa aina Sipulixin mietteliääksi. Pimeys hiljentää, käärii tunti tunnilta tiiviimpään syliin ja samaan aikaan kuiskii korvaan mitä kaikkea pitäisi ehtiä tehdä ennenkuin joulu ja uusi vuosi koittavat. Jouluruuvi, niinkuin täällä olen aiempinakin vuosina kirjoittanut, kiristyy kiristymistään.

Mietteliääksi saa myös muutosten vuosi, joka on itkuineen, luopumisineen ja suruineen tuonut monta yllättävää (eikä aina niin iloisella tavalla) tilannetta eteen ja saanut Sipulixin pään ja korvat suhisemaan ja kohisemaan. Välillä kauhusta. Onneksi myös hetkittäin ilosta ja nautinnostakin. Onneksi.

Juuri tämän hetken suurimpia iloja on ollut, kun kuopus mopoineen, tietokoneineen ja juttuineen on jakanut arkea Sipulixin kortteerissa. Arjen jakaminen yksinäisten kuukausien jälkeen oman lapsen kanssa on jotakin niin riemukasta, että sitä on vaikeaa sanoin edes kuvailla. Sipulixi luki iltana yhtenä lehteä, jossa oli juttua erolapsista ja etävanhemman roolista; kuinka hankalaa ja vaikeaa se on, kun ei pysty osallistumaan lapsen tavalliseen arkeen ja miten surullista ja ikäväntäyteistä se oma etäinen arki on. Ja vaikka kuinka ajattelisi sen tilanteen olevan kaikkien parasta ja siihen tilanteeseen parasta mahdollista eri osapuolille, niin ajatus ei myöskään lievitä yksinäisyyden tunnetta. Yksinäisyyden tunnetta, joka välillä tuntuu msertavalle ja joka on myös tämän vuoden aikana tullut Sipulixin tutuksi ystäväksi. Sipulixin tämän illan iltaohjelmaan kuuluukin A-studio, jossa aiheesta on keskustelemassa tuttuja kasvoja politiikastakin. Jos Sipulixin pitäisi tätä vuotta kuvailla yhdellä sanalla niin se olisi yksinäisyys.

Yksinäisyyden ohella Sipulixi on mietiskellyt paljon luottamusta ja luottamuksen menettämistä - käsitteenä - mutta myös tunnetasolla. Sitä, mikä lisää luottamusta itseen ja muihin ja mikä sitä syö. Näiden mietteiden keskellä nousi kirkkaana  mieleen pähkäilyt nuoruuden ajoilta ja siitä, kun ystäväni kanssa pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, miten määritellä totuutta ja valhetta ja sitä, mikä ruokkii valhetta ja mikä sen vaientaa. Sillä valhe ja sen serkut luottamusta syövät. Valehdella kun voi kahdella tavalla:

1. voit kertoa väärää totuutta ja vaieta oikeista asioista tai

2. voit kertoa vääriä asioita ja vaieta totuudesta.

Se on taas oma tarinansa, mistä syystä toimimme niinkuin toimimme mutta se on tähän ikään tullut opittua, että totuuden kertominen ja oikeassa paikassa vaikeneminen vaatii enemmän voimaa ja rohkeutta kuin selittelyt ja puolustelut valheelle. Ja sekin on Sipulixilla tullut huomauttua, että oikeassa oleminen on eri lukunsa. Joskus nimittäin saattaa sellainenkin vahinko käydä, että oikeassa olemisesta tulee kilpailu, joka vie väärälle tiellä ja tuo valheen väliin.

Mikä on sitten totta? Se on ollut Sipulixin mielessä vuoden aikana. Ketä uskoa, mikä on valhetta ja mikä on oikein. Ei ole paljon ollut vastauksia tyrkyllä...välillä vähän liikaa uusia kysymyksiä ja täystyrmäyksiä vastassa. Yksi asia on tullut kuitenkin selväksi: kun on itselle rehellinen niin silloin ei haittaa sekään ettei aina ole oikeassa.

Joulua kohti, valoa sydämeen.

tiistai, 18. lokakuu 2016

Rakkauvesta ja tunnemaaliman hötkyistä ja kojista

Se on tuo naisen elämä yhtä kaipuuta ja tunnemaaliman hötkyjä:

- ensin kaipaat hirveesti että saispa ukon (tähän kaipuuseen ja virhekokeiluihin tärväytyy mahottomasti aikaa nuoruuvesta ja joillakin jopa aikuisuuvesta)

- sitten ukon saatuas on hirveä hötky, että saispa perhettä (ei ihan kaikki tätä tee, mutta aikas monet - onnekkaat)

- sitten sen perheen (tuurilla saatuas) kaipaat, että saispa vähän omaa aikaa

- no elämä yleensä järjestää tavalla ja toisella sitä omaa aikaa, niin sitten kaipaat että saispa rakkautta vielä jostain

- rakkautta saadessas saat sen sitten semmosessa paketissa, että kaipaat kaipaamisesta päästyäs ja hötkyilet ikävän kourissa...

Ja niin edelleen. Joo. No.

Kaipuun ja rakkauven lisäksi elämä on ollut yhtä tunnemaaliman myllerrystä - ainakin Sipulixilla. Kulunut vuosi on sisältänyt niin isoja muutoksia ja luopumisia, että päässä suhisee vieläkin. Luopuminen on kyllä tosi hidas prosessi. On huomattu. Ja yhdestä luopumisesta lähes selvittyäs on toinen jo nurkan takana. Eikä sitä - ainakaan Sipulixilla - helpota yhtään se, että osa päätöksistä on ihan itse tehtyjä.

No. Yhden luopumisen tunteen parissa tuli askarreltua menneenä viikonloppuna, kun yksi poliittinen tehtävä siirtyi seuraavalle. Vaikka päätös luopumisesta tuli hyvään saumaan, ehkä vähän sivusta kiirehdittynä, niin silti...haikea ajatus, että tehtävä kerrallaan luopuminen ensi kevään aikana vie elämää kohti jotakin uutta. Tyhjyyttäkö? Pressa-ehdokkaamme muistutti, että vaikka muuttaa pois paikkakunnalta (sekin luopuminen vielä edessä) niin toimintaan voi mennä muuallakin mukaan. Mutta voiko? Ja haluaako? Ja jaksaako?

Ehkä väsyttävintä on, ettei tiedä mistään mitään tulevaisuudessa ja koti-ihmisenä tämä kodittomana olo tuntuu, no, kodittomalle. Joo, ei kannata siellä ruudun takana huolestua, Sipulixilla on kämppä, katto pään päällä ja kaikki hyvin, mutta se on kämppä. Lämpöä ja turvaa ja suojaa. Mutta koti se ei ole. Miettiä sitten neliskymppisenä keski-ikää lähestyvänä, että onkohan mulla enää koskaan kotia, semmosta oikeaa, jossa oven kiinni laittaessaan saa huokaista ja tuntea olonsa....kotoisaksi. Ja sille, että se on minun koti.

Toivottavasti on. Enkä minä ruikuta nyt. Pähkäilen vain ääneen tänne internetin ihmeelliseen maalimaan, että josko joku kohtalotoveri saisi lohtua, että meitä on muitakin samassa epätietoisuuden jamassa, elämää ihmettelemässä ja kotia etsimässä. Nyt tekis mieli naukua niinkuin aikoinaan kesäkissana koulun joulunäytelmässä, että MIIIA-UU, tahtoo kotiin. (Mummot vuolaasti aikoinaan näytelmää katsoessaan itki, osa varmaan siitä syystä, että näytelmään kuuluva lauluni meni niin nuotinvierestä omastakin mielestä, että päätin laulun äänekkääseen nyyhkeeseen). Nyt ei silti itketä. Hyvä se.

Mukavata eloa sinne ruudun toiselle puolelle, kaikkien kämppiin ja koteihin takkaan, piisiin, hellaan, kynttilään tulta, hyvää musaa, haleja rakkaille ja hyviä ajatuksia. Elämä on <3

 

  • Sanna Savolainen

    Sipulixin naureskelua, voivottelua, hampaiden kiristelyä ja kirjoittelua elämästä, ihmisistä ja ilmiöistä. Lööki eli (valko)sipuli antaa puhtia Köökikirjoitteluun ja muuhun puuhasteluun agraarisovinistisessa yhtälössä...blogi ei ole poliittinen eikä asiapitoinen, toisinaan ei edes asiallinen.