keskiviikko, 23. marraskuu 2016

Marrasmietteitä - valetta vai totta

Marraskuu saa aina Sipulixin mietteliääksi. Pimeys hiljentää, käärii tunti tunnilta tiiviimpään syliin ja samaan aikaan kuiskii korvaan mitä kaikkea pitäisi ehtiä tehdä ennenkuin joulu ja uusi vuosi koittavat. Jouluruuvi, niinkuin täällä olen aiempinakin vuosina kirjoittanut, kiristyy kiristymistään.

Mietteliääksi saa myös muutosten vuosi, joka on itkuineen, luopumisineen ja suruineen tuonut monta yllättävää (eikä aina niin iloisella tavalla) tilannetta eteen ja saanut Sipulixin pään ja korvat suhisemaan ja kohisemaan. Välillä kauhusta. Onneksi myös hetkittäin ilosta ja nautinnostakin. Onneksi.

Juuri tämän hetken suurimpia iloja on ollut, kun kuopus mopoineen, tietokoneineen ja juttuineen on jakanut arkea Sipulixin kortteerissa. Arjen jakaminen yksinäisten kuukausien jälkeen oman lapsen kanssa on jotakin niin riemukasta, että sitä on vaikeaa sanoin edes kuvailla. Sipulixi luki iltana yhtenä lehteä, jossa oli juttua erolapsista ja etävanhemman roolista; kuinka hankalaa ja vaikeaa se on, kun ei pysty osallistumaan lapsen tavalliseen arkeen ja miten surullista ja ikäväntäyteistä se oma etäinen arki on. Ja vaikka kuinka ajattelisi sen tilanteen olevan kaikkien parasta ja siihen tilanteeseen parasta mahdollista eri osapuolille, niin ajatus ei myöskään lievitä yksinäisyyden tunnetta. Yksinäisyyden tunnetta, joka välillä tuntuu msertavalle ja joka on myös tämän vuoden aikana tullut Sipulixin tutuksi ystäväksi. Sipulixin tämän illan iltaohjelmaan kuuluukin A-studio, jossa aiheesta on keskustelemassa tuttuja kasvoja politiikastakin. Jos Sipulixin pitäisi tätä vuotta kuvailla yhdellä sanalla niin se olisi yksinäisyys.

Yksinäisyyden ohella Sipulixi on mietiskellyt paljon luottamusta ja luottamuksen menettämistä - käsitteenä - mutta myös tunnetasolla. Sitä, mikä lisää luottamusta itseen ja muihin ja mikä sitä syö. Näiden mietteiden keskellä nousi kirkkaana  mieleen pähkäilyt nuoruuden ajoilta ja siitä, kun ystäväni kanssa pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, miten määritellä totuutta ja valhetta ja sitä, mikä ruokkii valhetta ja mikä sen vaientaa. Sillä valhe ja sen serkut luottamusta syövät. Valehdella kun voi kahdella tavalla:

1. voit kertoa väärää totuutta ja vaieta oikeista asioista tai

2. voit kertoa vääriä asioita ja vaieta totuudesta.

Se on taas oma tarinansa, mistä syystä toimimme niinkuin toimimme mutta se on tähän ikään tullut opittua, että totuuden kertominen ja oikeassa paikassa vaikeneminen vaatii enemmän voimaa ja rohkeutta kuin selittelyt ja puolustelut valheelle. Ja sekin on Sipulixilla tullut huomauttua, että oikeassa oleminen on eri lukunsa. Joskus nimittäin saattaa sellainenkin vahinko käydä, että oikeassa olemisesta tulee kilpailu, joka vie väärälle tiellä ja tuo valheen väliin.

Mikä on sitten totta? Se on ollut Sipulixin mielessä vuoden aikana. Ketä uskoa, mikä on valhetta ja mikä on oikein. Ei ole paljon ollut vastauksia tyrkyllä...välillä vähän liikaa uusia kysymyksiä ja täystyrmäyksiä vastassa. Yksi asia on tullut kuitenkin selväksi: kun on itselle rehellinen niin silloin ei haittaa sekään ettei aina ole oikeassa.

Joulua kohti, valoa sydämeen.

tiistai, 18. lokakuu 2016

Rakkauvesta ja tunnemaaliman hötkyistä ja kojista

Se on tuo naisen elämä yhtä kaipuuta ja tunnemaaliman hötkyjä:

- ensin kaipaat hirveesti että saispa ukon (tähän kaipuuseen ja virhekokeiluihin tärväytyy mahottomasti aikaa nuoruuvesta ja joillakin jopa aikuisuuvesta)

- sitten ukon saatuas on hirveä hötky, että saispa perhettä (ei ihan kaikki tätä tee, mutta aikas monet - onnekkaat)

- sitten sen perheen (tuurilla saatuas) kaipaat, että saispa vähän omaa aikaa

- no elämä yleensä järjestää tavalla ja toisella sitä omaa aikaa, niin sitten kaipaat että saispa rakkautta vielä jostain

- rakkautta saadessas saat sen sitten semmosessa paketissa, että kaipaat kaipaamisesta päästyäs ja hötkyilet ikävän kourissa...

Ja niin edelleen. Joo. No.

Kaipuun ja rakkauven lisäksi elämä on ollut yhtä tunnemaaliman myllerrystä - ainakin Sipulixilla. Kulunut vuosi on sisältänyt niin isoja muutoksia ja luopumisia, että päässä suhisee vieläkin. Luopuminen on kyllä tosi hidas prosessi. On huomattu. Ja yhdestä luopumisesta lähes selvittyäs on toinen jo nurkan takana. Eikä sitä - ainakaan Sipulixilla - helpota yhtään se, että osa päätöksistä on ihan itse tehtyjä.

No. Yhden luopumisen tunteen parissa tuli askarreltua menneenä viikonloppuna, kun yksi poliittinen tehtävä siirtyi seuraavalle. Vaikka päätös luopumisesta tuli hyvään saumaan, ehkä vähän sivusta kiirehdittynä, niin silti...haikea ajatus, että tehtävä kerrallaan luopuminen ensi kevään aikana vie elämää kohti jotakin uutta. Tyhjyyttäkö? Pressa-ehdokkaamme muistutti, että vaikka muuttaa pois paikkakunnalta (sekin luopuminen vielä edessä) niin toimintaan voi mennä muuallakin mukaan. Mutta voiko? Ja haluaako? Ja jaksaako?

Ehkä väsyttävintä on, ettei tiedä mistään mitään tulevaisuudessa ja koti-ihmisenä tämä kodittomana olo tuntuu, no, kodittomalle. Joo, ei kannata siellä ruudun takana huolestua, Sipulixilla on kämppä, katto pään päällä ja kaikki hyvin, mutta se on kämppä. Lämpöä ja turvaa ja suojaa. Mutta koti se ei ole. Miettiä sitten neliskymppisenä keski-ikää lähestyvänä, että onkohan mulla enää koskaan kotia, semmosta oikeaa, jossa oven kiinni laittaessaan saa huokaista ja tuntea olonsa....kotoisaksi. Ja sille, että se on minun koti.

Toivottavasti on. Enkä minä ruikuta nyt. Pähkäilen vain ääneen tänne internetin ihmeelliseen maalimaan, että josko joku kohtalotoveri saisi lohtua, että meitä on muitakin samassa epätietoisuuden jamassa, elämää ihmettelemässä ja kotia etsimässä. Nyt tekis mieli naukua niinkuin aikoinaan kesäkissana koulun joulunäytelmässä, että MIIIA-UU, tahtoo kotiin. (Mummot vuolaasti aikoinaan näytelmää katsoessaan itki, osa varmaan siitä syystä, että näytelmään kuuluva lauluni meni niin nuotinvierestä omastakin mielestä, että päätin laulun äänekkääseen nyyhkeeseen). Nyt ei silti itketä. Hyvä se.

Mukavata eloa sinne ruudun toiselle puolelle, kaikkien kämppiin ja koteihin takkaan, piisiin, hellaan, kynttilään tulta, hyvää musaa, haleja rakkaille ja hyviä ajatuksia. Elämä on <3

 

tiistai, 30. elokuu 2016

Raikas merituuli

Terveisiä Stavangerista. Täällä puhaltaa raikas syksyinen merituuli, kala ja katkarapu on tuoretta,  laivoja kulkee eessuntaassun ja ihmisiä asuu puutaloissa. Työmatkalle sain tällä kertaa seurakseni meidän ihanan norskin ja tyypin tuntien, tiedossa on vauhdikkaita ja hauskoja hetkiä. Messujen ja tapahtuman ohessa on myös aikaa miettiä syntyjä syviä. Ihan vaan itsekseen.

image.jpg

Luopumisen tuskan ja itkuisen talven jälkeen alkaa pikkuhiljaa omassa elämässä myös raikas merituuli puhaltaa. Tuntuu ihan sisällä asti kuinka luopumisen tuoma suru, yksinäisyyden tuoma ikävä ja muutoksen tuoma jännitys ovat pikkuhiljaa sulaneet ja valuneet pois. Ja lempeä, virkistävä, hymyn kasvoille tuova tuuli puhaltaa asioihin oikeita mittasuhteita, tilanteisiin huumoria ja rakkautta sekä ympäristöön värejä. Koulukaverini aikoinaan rakasti syksyä erityisen kiihkeästi, alan pikkuhiljaa ymmärtää miksi. Sateen, pimeän ja kylmän lisäksi syksy saa hymyään väreillään, sadollaan, äänillään, tuoksullaan ja talven lupauksellaan. Kyllä, myös raikas syystuuli saa lehtien lisäksi liikkeelle tossut ja tassut. Tuntuu hyvälle.

Syksy saa myös miettimään suurta luopumista, siksikin, että tämä syksy on tuonut suruviestiä useammalta suunnalta ja jokaiseen niistä viesteistä on tullut pysähdyttyä. Ja mietittyä sellaistakin, että kun oma hetki koittaa niin saisi lähteä rauhassa. Tämä elämä on niin hauras ja lyhyt, katoava ja välähdyksenomainen. Se on niinkuin syystuuli, vain sen poskillaan tunteneet muistavat tuulen ja vain tuulesta nauttineet, sitä kaipaavat. Ja tuuleen toiveensa kuiskanneet, sitä ikävöivät.

Muistan kuinkan vuosia sitten edesmennyt pappani sanoi, että vanhenemisen etuoikeuden huono puoli on siinä, että kaikki kuolee ympäriltä. Ja että ainoa juhla, johon seitenkymppinen enää kutsumatta pääsee on tuttavien hautajaiset. Pappaa on  nyt syystulen mukana ollut kova ikävä ja tuuli on tuonut lapsuusmuistoja mieleen. Syksy oli silloin aikoinaan soittotuntien alkamista ja papan Mitsun kyydissä istumista, riisipuurolautasia ja perunan kuorimista keittiön penkillä ja pasianssia konttorihuoneessa. Syksy oli isoon ääneen kerrottuja juttuja kylällä käynnin kohtaamisista ja bingon pelaamista nuorisoseuralla ja vickillä höystettyä kuumaa vettä. Papalla oli aina aikaa. Sitä oli yllin ja kyllin, jaettavaksi asti. Se aika itseasiassa on läsnä vieläkin. Sillä minä ajattelen niin, että ne joita rakastamme, kulkevat mukanamme aina. Ja se aika, jonka rakkaidemme kanssa elämme, kantaa aina. Syystuulen lailla, virkistäen, auttaen, lohduttaen, hyväillen ja naurattaen. Tämän syksyn aikana olen oppinut laulamaan tuuleen ja kuulemaan laulua tuulessa. Se on ihanaa. Tuuli tuo laulua minulle missä kuljenkin ja saa sydämeni laulamaan. Nauraa ja laulaa tuuleen - taidampa käydä mutkan vielä tuolla laivalaiturilla.

Raikkaan merituulen mukana syysterveisiä sinne ruudun toisellekin puolelle. Nauretaan, lauletaan, rakastetaan nyt kun vielä voimme ja saamme! <3

tiistai, 9. elokuu 2016

Luurilla näpyttelyä

Terveisiä viltinmutkasta. Mahottoman hyvä olo, kun kävin lujanäppisen tyttären muokattavana ja sain muutaman pitkään kiusanneen jumin löysäämään tuossa iltapäivän kähmeessä. Ah autuaitten maasta miten ihana olo. 

On tässä kirjoittelun ja miksei muunkin elämän suhteen tullut pidettyä vähän hiljaiseloa ja voimienkeruuta. Kesän suunnitelmat menivät juhannuksen alla uusiksi mutta onneksi, onneksi kaikki kuitenkin meni ihan hyvin loppujen lopuksi.

Yksi kesän kohokohdista oli, kun sain koko apinalaumani mukaani siskokultavahvistuksella ja pörhälsimme porukalla pääkaupunkiin ja Tallinnaan. Teki hyvää -joskin olin unohtanut millaista saturaisten pölinää se on liikkua isolla porukalla vieraalla maalla. Välillä tuntui, että hengittäminenkin maksoi. Ja kieltämättä kuopuksen kärsimys oli välillä käsin kosketeltavaa: ainoana uroksena 6 menstruoivan, räävejä puhuvan ja nakuilevan sukulaisnaaraan kanssa samassa majoituksessa. Uskon, että kommenttinsa: "Tämä on helvettiä", tuli ihan sydämen pohjasta kun naaraiden suihkurumba pienessä kämpässä alkoi. Samalla kuitenkin tiedän (ja kuopusta lohdutan), että kuopus aikanaan vaimo(j)aan valitessaan on keskimääräistä urosta valistuneempi...

Lomailtua on tullut myös Suomen kauneimmassa kolkassa sekä yhdessä erityisen tärkeässä kolkassa. Ihania hetkiä veden, metsän ja rakkaiden parissa. Aurinkokin on hellinyt ja toisin kuin viime syksynä, nyt on uusia voimia ja intoa syksyn töihin ja haasteisiin. Kiitollinen siitä. Ja kaikesta hyvästä mitä minulla on.

Valoa, syksyn väri-iloa ja rakkautta sinne ruudun toisellekin puolelle. Elämä on hyvä. Lopussa muutaman sekunnin hiljainen rukous ystäväni, tännekin kommentoineen urhean syöpätaistelijan puolesta: hyvää matkaa sinä urhea, upea nainen, kiitos kun sain tuntea sinut Tiina, kiitos, kun opetit minulle niin paljon elämän hauraudesta ja hetkeen tarttumisesta. Ne, joita rakastamme, kulkevat mukanamme aina. ❤️

ruka1.jpg

image.jpgimage.jpgimage.jpgimage.jpg

 

keskiviikko, 25. toukokuu 2016

Ylioppilaita ja Päätaloja

Nauratti tuossa päivänä yhtenä, kun Facebookia selailin, yhden kaverini taivastelu-päivitys siitä, että puolella kamuista lapset pääsee ylioppilaaksi. Taivastelua siis lähinnä siitä näkökulmasta, että miten se voi olla mahdollista olla niin vanha, kun itse on sisältä parikymppinen...sitähän se minäkin olen tässä miettinyt, kun nehän tosiaan oli silloin aikoinaan ne juhlissa lyyrat rinnassa pojottavat äidit ikäloppuja muoreja omasta mielestä. En minä nyt niin ikäloppu tunne vielä olevani tosiaankaan. Vaikka täytyy myöntää, että mennyt vuosi murheineen näkyy - ja tuntuu. Onneksi jo välillä tuntuu sille, että höpöstelyttää - niinkuin Kalle sanoisi.

Kun ihan täytyi ruveta tämän suurenmoisen uutisen kera, että toiseksi vanhin abina saa valkolakin, myös hehkuttaa ilmaista terapeuttiani Päätalon Kallea. Mutta siihen hetken kuluttua.

Toiseksi vanhimmainen saa siis valkolakin ja vaikka kevät onkin mennyt lapsen osalta etäohjauksessa ja vierestä huutelemalla niin siitä huolimatta riemun tunne on kaikkivoipa. Yksi askel on taas itsellä ja lapsella takana ja monta monituista -toivottavasti hyvää sellaista- edessä. Sipulixi on riemuissaan. Kyllä vain. Juhlatkin järjestyy, vanhassa kodissa, vanhalla kokoonpanolla juhlien ajan, ja apuja on tulossa; siskokultia ja äitimuoria. Täytyy ajatella, että kyllä kaikki muukin sitten järjestyy, ajallaan ja painollaan. Valoa ja iloa kohti mennään ja kesä suloinen oloa keventää!

Mutta siitä Päätalosta. Sain Koillismaa-sarjan luettua ja aloitin Iijoen lorinan. Samalla luen rinnalla uudempaa tuotantoa. Jotta saisin urkkoni etenemään ennen kesää ja mahdollista visiittiä sinne kirjoittajan synnyinkulmille, yritän lukea lomittain kahta kirjaa välillä jopa onnistuen...pikkasen meinaa työt ja kokoukset haitata lukuaikaa. Koillismaa sarjassa tykkäsin eniten nälän, kurjuuden ja raatamisen kuvaamisesta. En tiedä mikä psykologinen juttu siinä oli, mutta se todellakin kevensi oloa ja toi lohtua, kun joku oikein juurta jaksain selittää miten nälkä voi ihmisellä olla. Omaksi ällitykseksi pääsin siihen ärsyttävän kuuloiseen murteeseenkin sisälle nopeasti ja enää en kuuden kirjan jälkeen huomaa, ellei sitä jollakin tavalla alleviivata tai kirjoittaja itse siihen puutu. Terapeuttista on myös ollut räväköiden henkilöhahmojen räävitön kielenkäyttö, jossa tunnistan Päätalon oman revittelyn ja sisällä riehuvan tarpeen saada ulos justiinsa niin härskit ajatukset kuin ne ovat omaa päätä häiritsemässä. En mitään kirjallisuus-analyysia rupea tässä tekemään, mutta terapeuttisena toimintana voin suositella Päätalojen lukemista. Sitä kummasti arvostaa vessivessaa, puurolautasta, leipäpussia, ja miksei omaa rauhaakin kun muutaman tunnin rypee nälässä, liassa ja puutteessa.

Kesää kohti Sipulixin katse ja vaikka kasvimaajutut on tänä vuonna etäohjauksen ja oman yhden yrttiämpärin varassa niin sekin huomio tullut, että siihenkään luopumiseen ei kuole. Niin ja tuomi kukkii. Oi sitä tuoksua sadeaamuna! Valoa ja iloa sinne ruuden toiselle puolelle, elämä on <3

  • Sanna Savolainen

    Sipulixin naureskelua, voivottelua, hampaiden kiristelyä ja kirjoittelua elämästä, ihmisistä ja ilmiöistä. Lööki eli (valko)sipuli antaa puhtia Köökikirjoitteluun ja muuhun puuhasteluun agraarisovinistisessa yhtälössä...blogi ei ole poliittinen eikä asiapitoinen, toisinaan ei edes asiallinen.