Kuuntelin tässä lounaspöydässä henkevää keskustelua. 6-vuotias veli ja 9-vuotias sisko keskustelivat naimisiin menosta. Olemme tässä hiljattain käyneet kaksissa häissä ja kyseiset tapahtumat ovat kirvoittaneet jälkikasvun suusta kaikennäköistä kommentointia ja pohdiskelua.

Tänään ongelmana oli se, kuinka ihmeessä voi löytää sopivan ja mistä sen tietää onko sopiva (onneksi eivät kysyneet minulta mitään...) 6-vuotias tuli siihen tulokseen ettei 9-vuotiaan siskon kannata hommata (!) miestä kun se on niin hankalaa. "Miten niin", päivittelee siihen sisko, jonka mielestä se ei tunnu lainkaan kovalle työlle. Hauskalle vaan (!), johon 6-vuotias luettelee, että: "ajattele nyt, ensin pitää sanoa nimi, sitten tutustua, kauhea vaiva!" "???", sisko on kysymymerkkinä, sillä eihän se ole ongelma vaan se, että mistä sen tietää onko sopiva siihen naimisiin-juttuun...6-vuotiaan mielestä siinä vaiheessa ei enää ole ongelmaa kun on nimi, hiukset(!!!) ja auto tiedossa (tässä vaiheessa olin samaa mieltä miespuolisen keskustelijan kanssa, että ko. ominaisuudet on ihan hyvä tarkistaa ennen syvempää tuttavuutta). Onnistuneeksi keskustelun teki se, että saivat kahdestaan päätettyä keskustelun siihen, että kai se jostain löytyy, Suomessa kun on aika paljon ihmisiä. 9-vuotias tuumas siihen ettei sen ole pakko olla suomalainen jos oikein hankalaksi menee...

Muistui tässä mieleen ko. aiheesta oma lapsuus ja monena juhannusyönä tyynyn alle kerätyt kukat, sekä aamujen pettymykset kun en ollutkaan nähnyt unia, tai en niitä muistanut ja kukat nuupottivat lakanalla turhaan.

Juhannussiivous etenee, apukäsipari toi uutta puhtia ja sain kuin sainkin ikkunat pestyä ja lattiat luututtua. Kasvimaa sensijaan rehottaa (...mutta kun sataa niin...)Köökissä on puhdasta!