Osa blogini lukijoista tietää, että allekirjoittanut on tällä hetkellä niin sanotusti kortistossa, työttömänä, yhteiskunnan hyyryläisenä, tukitoimien kohteena,aktiivisena työnhakijana, tarpeettomana työläisenä ja hmmm mikäs se vastikään silmäänpistänyt, suorastaan survoutunut titteli arvoisassa pääkaupunkiseutumme lehdessä (jota edelleen käsittömättömästä syystä tilaan JA luen) olikaan...TILASTOKÄRPÄSENÄ!
No, jokatapauksessa asianlaita on nyt tämä, tahtomattani ja pyrkimättäni sitä juuri nyt suuremmin muuttamaan (ei, en TODELLAKAAN halua heinäkuussa töihin, en myöskään halunnut ns.kesätöihin, sen innokkuuden asteen ohitin n.20v sitten). Hitaasti ja varmasti haeskelen työpaikkoja (tämän viikon saldo: yksi avoin hakemus, yksi sähköinen hakemus ja yksi AIKOMUS hakea...) ja sitämukaa hitaasti ja varmasti saan pakkeja. Tässä pätkätyöläisenä on tullut tutuksi muutama eikiitos-ilmoituskäytäntö, kerron siitä hetken kuluttua tarkemmin. Työttömän turinoiden jatko-osassa voisin vaikka kertoa teille valitut palat haastattelutilanteista ja mitä kaikkea siellä voi sattua ja osassa 3 mitä kaikkea ihanaa työttömänä voikaan tehdä...ja kokea.
Tänään siis syvennyn takaiskuihin. Siis siihen, miten ihmiset (sitä kai ne kuitenkin pääasiassa siellä anonyymissä työnantaja-otsakkeessa olevat...) kertovat ein. Siis eivät halua joko minua (miksi, olenhan ah niin ihastuttava), osaamistani (miksi, siis olenhan rautainen ammattilainen, jonka osaamisalaa tosin täälläpäin kyllä pääasiassa hoitavat insinöörit ja insinööriksi minua ei ole kuuna päivänä kukaan erehtynyt luulemaan, ei edes piloillaan...), työpanostani (miksi, kun eihän minulla ole ollut edes krapulapäiviä), ammattitaitoani (miksi, repaleisen cv:n täysi etu on siinä että siitä vähitellen kehkeytyy jokapaikan höylän rautainen ammattitaito sinne sun tänne, kenties kohta niihin insinöörihommiinkin).
No, näille em. asioille on siis kohdallani sanottu ei kiitos, aika useaan kertaan (joka taas puolestaan kertoo siitä, että olen joko niin tyhmä etten osaa hakea oikeita työpaikkoja tai sitten yltiöoptimisti, kun kuvittelen että 100 muun nuoremman, pätevämmmän ja varmasti kauniimmankin hakijan joukosta kukaan haluaisi edes HAASTATELLA minua [joitakin tapauksia siis on, palataan tähän turinaosiossa 2]).
Olen saanut eikiitosta mm. vanhanaikaisesti, oranssi/keltavalkoisella autolla tuotuna omaan postilaatikkoon, yleensä valkoisessa kirjekuoressa (uusia kuoria ovat tähän asti olleet ja postimerkitkin ihan asiallisesti). Näistä pakeista harmittelen erityisesti sitä, etten ole säilönyt jokaikistä talteen, niinkuin Stephen King kirjalijauransa alussa (löi jokaisen kustantamosta tulleen pakin isoon naulaan työpöydän vieressä ja jatkoi kirjoittamista, ja sitten naulan tultua täyteen vaihtoi isomman naulan...) Minä olen näillä paperipakeilla pääasiassa lämmitellyt pannunpesää tai takkaa, riippuen kummassa on tarvittu syttöjä, pannuhuoneessa kai useammin.
Pakkeja on tullut myös meilitse, ne ovat ehdottomasti tylsimpiä sellaisia. Yleensä lähettäjä unohtaa mainita sen, kuka sitten valittiin paikkaan, jos minua ei.
Suosikkini on ehdottomasti (vaikka puhelimessa puhumisesta en pidäkään) puhelut, ja silloin harvoin kun uteliaisuuttani soitan perään (kun mitään ei kuulu) se soopa, mitä kaikkea ihmiset suoltavat kiireessä ei toivotulle henkilölle. Joskus saa sitten onneksi nauraa viimeisenä. Muistan yhden kerran, kun hain kivaa paikkaa. Osaamiseni, koulutus ja hakuilmoituksen työtehtävät sopivat ja odottelin edes haastattelukutsua, mutta sitä ei kuulunut. Soitin sitten, jollekin johtajalle, olikohan jonkinasteinen kuntayhtymä, että mitenkäs se hakuprosessi etenee...Sain pitkän litania siitä, miten vaativa työ olikaan ja miten siihen tarvittiin osaamista (talon sisältä) ja kuinka he olivat saaneet siihen aivan täydellisen työntekijän (jonka palkkatoive oli, jos en nyt väärin muista n.2000e omaani suurempi, joka sekin oli ihan korkea, jopa nykyisellä mittapuulla) ja kun toivottelin heille hyvää jatkoa ja sitä että toivottavasti tekivät hyvän valinnan (oli pakko lisätä se sana toivottavasti)...niin sain sitten myöhemmin kuulla (ja lukea paikallislehdistä) ettei se valinta sitten tainnutkaan ihan niin nappiin osua.
Juu, mutta nyt olen siis taas aktivoitumassa "aktiiviseksi työnhakijaksi" pelkästä työnhakijasta. Tarkemmin ilmaistuna olen siirtynyt työttömyysuhan alaisesta aktiiviseksi työnhakijaksi tämän vuoden tammikuussa ja toivon teiltä, hyvät blogini lukijat ja kanssaihmiset suopeita ajatuksia ja myötätuntoa hakuprosessia kohtaan, etenkin tämän aktiivisen hetken koitettua...
Mutta turinoita lisää tuonnempana. Siihen asti. Aktiivista elämää sinne ruudun toisellekin puolelle.
