Kuljin eilen koko päivän pieni haikeus mielessä. Tiirailin kaupungissa jalkakäytävien siistiä harmautta, hipistelin sormella viimeisiä lehtiä pensaissa ja samalla  nuuskuttelin, kyllä -ilma tuoksuu lumisateelle!

Lapset heräsivät säätiedotusten luomassa jännityksessä ja ankaran taivaalle ja pihalle tuijottelun jälkeen joutuivat toteamaan: plääh -ei vieläkään!(ja jossakin aamukiireessä siivottiin kissan ripulit kuistilta hmmm. se hyvä puoli ettei tullut nälkä ennenkuin iltapäivällä).

Mutta sitten...sitten sitä tulee ja kylläpä sitä tuleekin. Lumisateessa kahlasin töistä autolle, körröttelin hissuksiin kauppaan, kyyristelin ostoskorin kanssa vaakasuorassa lumituiskussa, etsin autoa, tulikin otettua se pieni ja harmaa, eihän sitä edes erota...kahlasin pihaan, kaasuttelin välissä kun se pieni ja harmaa, hopeanuoleksikin kutsuttu, uhkasi juuttua pellolta tuiskunneen luminietoksen päälle...ja sitten kahlattiin sisälle ja takas ulos ällistelemään lumen ihmettä. Mielessä rallattelin joululauluja, söin kinkkua nietosten keskellä ja availin lahjoja katsellen ikkunan pieliin asti yltäviä lumikinoksia...

Ja sitten, ensimmäinen realisti kotiutuu: "millonhan tuo sulaa pois, ihan varppiiin on musta joulu, kun nyt jo sataa noin kauheena".

Valkeita ajatuksia sinne ruudun toiselle puolelle!