Olen tässä syksyn seurannut määräaikaisten työsuhteiden päättymistä, projektien päättymistä ja hankkeiden hylkäämisiä, uusien alkamisia, niidenkin päättymisiä. Olen seurannut sivusta (tällä kertaa) kuinka ensin toivorikas keskustelu muuttuu epävarmaksi, sitten vähän pelokkaaksi, sitten järkyttyneeksi ja lopulta pettyneeksi. Näitä keskustelusävyjen muutoksia on minun lähipiirissäni ja kuulokantamalla käyty useita, kaikki saman kaavan mukaan ja kaikki, yllätysyllätys niin, että ne pettyneet ja epätoivoiset ovat lähes pääsääntöisesti olleet naisia. Miksi?

Miksi työikäiset, työintoiset, iloiset ja puuhakkaat naisihmiset eivät saa tehdä töitä (osalla lapsetkin isoja jo)? Miksi ne rahat lopahtavat juuri siinä vaiheessa, kun pitäisi ajatella kuviot uusiksi, järjestellä sopimuksia ja neuvotella kumppannuksia niin että yksi toisensa jälkeen jatkaisikin sitä tärkeää ja hyvää työtä, jota on siihen(kin) asti tehnyt? Miksi tehdään 3kk määräaikaisia sopimuksia, jos tiedetään että töitä on ns. jatkuvasti? Miksi valtion kapeasta ja pitkästä leivästä on tullut korppujauhoa? Miksi tilaaja-tuottaja mallissa palkataan kerrostalokaupalla päälliköitä ja sitten ihmisten palveluiden kohdalla sanotaan ettei ole rahaa? Miksi toiminnan muutosten yhteydessä eri tehtäviä ei kierrätetä? Miksi me suostumme tuohon?

Olen ollut useasti työttämänä, määräaikaisuuksien lopahdettua, ja ihmetellyt että mikä järki tässä on. Tämä syksy on saanut minut lopulta oikeasti uskomaan sen, minkä olen hiljaa tiennyt jo monta vuotta. Ei tässä työelämässä ole mitään järkeä. Samaan aikaan kun työhaluinen, innokas, ammattitaitoinen ja ahkera ihminen on työttömänä on työpaikat pullollaan väsyneitä, uupuneita, stressaantuneita ja burnoutin partaalla olevia ihmisiä, ja minkä takia???

No tulipahan avauduttua, huomenna maanantai ja työasiat ja ystävät siellä näköjään mielessä.

Onneksi ihana kuu vielä mollottaa tuossa ihan ikkunan takana ja iskee kuuhullulle silmää *vinks*.