Lumihulluutta potevien lapsien kanssa (ko. tauti oireilee jatkuvana ulkona peuhaamisena, kaikenlaisten ukkeleiden ja akkeleiden ja lyhtyjen tekeleinä, nurmikolla hiihtämisenä, sorakolla kelkka-ajelun yrittelyä seuraamisena jne.) otin iltanokoset pirtin sohvalla...juuri uneen vaipuessa muistui mieleen parin vuoden takainen hiihtoloma Paljakassa.
Olimme säästäneet hiihtolomaa varten jonkin aikaa ja saimme ilmoitettua lapset hiihtokouluun...no, nuoruusvuosien jälkeen oma laskettelu oli jäänyt ikäänkuin...pauselle...enkä ollut ihan perillä a) pukeutumis- ja kypäräkoodista b) rinnekäyttäytymisestä c) tekniikasta, jolla kurvaillaan rinne alas (suksilla, lautaa en edes kokeile). Lapset nauttivat täysin siemauksin hiihto-opettajien laadukkaasta opetuksesta (ja minä nautin, kun katsoin hikimärkää opettajaa, joka jumppasi 5-vuotiaani kanssa lastenrinteessä) ja päästelivät illalla sitten...karuin seurauksin ns. täysillä (en ehtinyt karjua perään riittävän kovaa) eturinteeseen. Lopputuloksena oli murtunut käsi keskimmäisellä hurjapäällä.
No, lapsen isän kanssa tehdyn keikan jälkeen (Kajaanissa) käsi oli paketissa ja hetki mietittiin jätetäänkö loma kesken vai jatketaanko. Keskimmäinen sai päättää ja koskapa paketti oli kuulemma kivuton niin jatkettiin sitten...yksikätisenä (pikkupojat komentoivat rinteessä:"siistiä, tolla ei oo toista kättä", kun hiha oli survottu paketin kera takin sisään)...ja eikun äiti hiihtokouluun keskimmäisen tilalle.
Olin eka päivänä tarkkaillut hiihto-opettajia ja miettinyt, että sen totisimman ja juroimman opetuksessa olisi kiva olla itsekin...oli sopivan mörököllin näköinen ja ei turhia tupissut...sille siis. Ja niin sitä mentiin. Ihan ensimmäiseksi ennen hiihtotuntia ehdin tyylikkäästi kaatua (rojahtaa) ankkurinhississä ihan alkumetreillä (senteillä) suoraan hämmästyneen hissipojan jalkojen juureen...hiihdonopettajani todistaessa tapahtumaa selkäni (ts. takapuoleni) takana.
Itse laskeminen oli mielenkiintoista. Sen sijaan että jalkoja olisi ehtaan 80-luvun tyyliin nipistettu tiukasti yhteen, piti hallitusti kurvailla ja harittaa...ja, voitte uskoa, tunsin oloni totta tosiaan - typeräksi. Sen lisäksi, että takki ja housut puristivat, totesin jalkojeni olevan "ei-hallittuja" suurimman osan aikaa. Veikkasin myös, että hiihto-opettajan virneen syy ei ollut loistavassa tekniikassani vaan ehkä jossakin siinä epätoivon ja myötähäpeän välimaastossa. Totesin myös, että olin varmaankin kasvanut n. metrin (myös pituussuuntaan) sitten teinivuosien, sillä vauhti eturinteissä tuntui päässä niin kovalle.
Mutta sain minä sitten yhdet kehut kuitenkin. Tavallisesti kuulemma vanhemmat häipyvät lasten laskiessa baariin tai terassille istuskelemaan, ja nyt oli kuulemma ollut hauska seurata että on sellaisiakin jotka laskevat koko päivän lasten kanssa (en paljastanut todellista syytä siihen ahkeraan lastenrinteen hinkkaamiseeni...harjoittelin siinä nääs samalla itsekin ja vauhtikin pysyi kurissa ja jalat hallitusti...) :D
Ensi hiihtolomasta haaveilen, että jospas sitä Saariselällä kokeilisi, mutta toisaalta...eikai sitä voi. Pappani on ehdollistanut (=vuosikausien hiihtelyä murtsikoilla laskettelurinteiden juurella, paheksuvia katseita laiskoja hississäistujia kohti, pään pontevaa pyörittelyä valaistujen rinteiden kohdalla ja ankaraa taivastelua harrastuksen kalleudesta) sen, että siellä se on täyttä humpuukia...sitä pitää näet tehdä ensin vähän töitä, että voi laskea alas...joten se voi olla että taas kerran...hiihdetään vaan.
