Eilen oli mukava ilta. Sain edustaa ensimmäisen  kerran valtuutettuna (mikä parasta...avecina oli tällä kerralla alfauros enkä minä) ja juhlassa kuulin 13-vuotiaan pianistilahjakkuuden soittoa sekä aivan ihmeellistä viulunsoittoa (senkin soittimen vingutusta olen kuullut koko ikäni ja täytyy myöntää että ensimmäisen kerran oli iho kananlihalla). Pikkunen tytönhuitukka (peruskoululainen) veteli menemään Gaetano Pugnani-Fritz Kreislerin Preludin ja Allegron -loistavasti...nieleskelin ja tuskin muistin hengittää. Ja uudestaan melkein itkin, kun sitten buffetin aikana samainen tyttö juoksenteli käytävällä ja kyseli että saako sinne ja tänne mennä (tutkimaan paikkoja)...käyttäytyi ihan ikänsä mukaisesti ja nautiskeli elämästä silläaikaa kun aikuiset tylsästi vaan jorisivat niitä näitä...

Illalla sitten mietiskelin, että miksikähän sitä on itse tällainen...säätäjä. Muistan kun kävin itse pianotunneilla niin jokainen 3 opettajastani 14vuoden aikana sai jossain vaiheessa hepulin ja kuulin kunniani siitä etten harjoittele riittävän kunnianhimoisesti (muttakun oli niiiiiiiiiiiiiiiin paljon muutakin mukavaa tekemistä)...ja sitten niissä muissa mukavissa tekemisissä opettajat paasasivat etten käytä tarpeeksi aikaa harjoitteluun....ja lopputuloksena on se, etten oikeasti osaa oikein mitään hienosti/kunnolla vaan sitäsuntätä jonkunverran...mutta sitä huippusuoritusta...ei ole osunut vielä kohdalleni...ja näillä vuosilla voinee jo todeta ettei taida tulla osumaan. Meinaan että 36v alkaa olla aika myöhäinen aloitusikä (?)....

Illalla muistin myös jph-stipendinikin kouluajoilta. Lukiossa kuuluin sellaisen luokkaan, joista ällän ylioppilaiden joukosta suurin osa on nyt lääkäreinä, juristeina, insinööreinä jne. sekä enemmän ja vähemmän esimies- ja johtoasemassa. Nämä samaiset lahjakkuudet olivat jo lukioaikana ihan omaa luokkaansa ja saivat stipendejä milloin mistäkin huippusuorituksesta, ja mitä minä tein. Sain Mannerheimin Lastensuojeluliitosta stipendin, jossa osaamiseni määriteltiin jokapaikan höyläksi. Muistan vieläkin sen nolouden tunteen kun kiemurtelin penkissä ja posket helottaen (häpeästä) hain stipendin. Edukseni voin sanoa, että olen aina (jo silloin kouluaikana) osannut iloita, ihailla ja arvostaa ihmisiä, joita palkitaan osaamisesta, lahjakkuudesta, ahkeruudesta. Se kun totisesti ei ole minulta pois.

Onnea siis Juho hienosta sijoituksesta! Ja onnea Viktoriya apurahasta. Olette ne ansainneet!