en tiedä rypisinkö itsesäälissä (kukkaan ei rakasta kuitenkaan) ja kertoisinko kaikki loppuviikon töppäykset (senkin kuinka valtuustossa puolustin ensimmäisessä puheenvuorossa pienehköä selvitystä pienempään malliin siirtymisestä, jonka jälkeen kaikki suurempien linjojen kannalla olevat teilasivat selvityksen ja puheenvuoroni ja tunsin oloni...kevyeksi [nomuttakun minkä minä sille voin että ymmärrän helpommin kaikkea...kevyttä?], valittaisinko siitä ettei kukaan addiktoitunut (kukkaan ei ole edes RIIPPUVAINEN minusta), vuodattaisinko viikonlopun rasituksia (ukko maailmalla, lunta puskee niinkuin ei ikinä, pannuhuoneessa ei tunnu riittävän MIKÄÄN, hirveä älämölö käynnissä koko ajan) vai muistelisinko tämän kelin innoittamana yhden kouluttajaurani huippukokemuksia...
Valitsen viimeisen. Olin kouluttamassa TOOOOOOOOOOOSI pienellä paikkakunnalla ihmisiä käyttämään atk:ta ja koko koulutusviikon pyrytti ihan sikana...koulutuspaikkana oli kunnan valtuustosali, johon kasasin kannettavista pienen atk-luokan. Siellä sitten ensimmäisen päivän jälkeen innokkaina tuhersimme ja kasasin päivän päätteeksi koneet ja roudasin ne kotiin ja seuraavana aamuna takaisin....totesin homman varsin työlääksi ja pyysinkin vahtimestarilta, että saisimme jättää koneet lukkojen taakse seuraavaksi yöksi. Vahtimestarina oli vanhemman puoleinen naisihminen, joka auliisti antoi luvan mutta sanoi, että on vaan tuuraamassa eikä tiedä oikeaa avainta kun sali ei kuulemma normaalisti ole lukossa. Aikoi etsiä avaimen päivän aikana ja siitä seurasikin sitten pitkin päivää jatkunut oven rivan lonksuttelu, avainten kokeilu ja lukon rämppääminen. Useampia naisihmisiä kävi ovea vääntelemässä ja tuumasivat ettei se mene lukkoon, eivätkä olleet varmoja siitäkään, onko oikea avain löytynyt.
Iltapäivällä sammuttelin virrat ja valot ja keräsin omat kamppeeni. Menin ovelle, automaattisesti näpsäytin oven lukon kieltä, ja painoin oven hitaasti ja rauhallisesti kiinni. Lukosta kuului yhtä hitaasti ja rauhallisesti lukkiutumisesta kertova KLONK. Ja hämmästynyt katseeni tavoitti kauhistuneen vahtimestarin katseen sekä jonkin tosi mustanpuhuvan ja pahaenteisen hahmon. Vieressäni seisoi mustiin pukeutunut, ilmeisen raivoissaan oleva arvokas naisihminen, joka tuijotti minua, typerää kouluttajaa, asemansa tuomalla painokkuudella...vaikka en tiennyt tuijottavani kunnanjohtajaa silmiin, jotenkin arvasin sen ja sain uhkaavan naurunhyrinän (joka ihan samantien KLONKsauksen jälkeen alkoi puskea pintaan) aikaiseksi pahoittelujeni lomasta...Tilanne oli mielenkiintoinen, ovi oli tiukasti lukossa, ei avainta, arvokkaat koneet sisällä ja illalla olisi kuulemma, mikäpä mukaan, valtuuston kokous.
En voinut oikeasti puhua mitään, tärisin pidätetystä naurusta, kun kävelimme korot kopisten kunnanjohtajan työhuoneeseen, josta löytyi varauloskäynti...olalaa...suoraan valtuustosaliin. Ongelma ratkaistu...sain muistaakseni mumistua jotain siitäkin, että varauloskäynnin edessä ei saisi olla niin paljon tavaraa...ja voitte uskoa, jos katse olisi voinut tappaa...en olisi kirjoittamassa tätä.
