Olen tässä vietellyt mörköpäiviä (ne lukijat, jotka ovat vastikään liittyneet seuraan eivätkä ole jaksaneet kahlata aiempia tekstejä niin näissä päivissä on kyseessä alfauroksen työteliäisyys, joka merkitsee allekirjoittaneelle mörköpäivystystä pannuhuoneessa ja kotinurkissa kissat ja lapset vahtikavereina, ei kivaa ei)...ja jostain syystä niitä on ollut nyt aikamoisen tiuhaan. Olen myös samaan aikaan (päivystämisen ohella) muuttanut toimistoni, pitänyt viimeiset opetustunnit ja pyöritellyt normisettiä kotosalla...ja heräsinkin aamuyöllä armottomaan lumpsahteluun sydämen tienoilla. Ja koskapa herätys oli lähes painajaisunen kaltaiseen mielentilaan, niin rakkaudesta se ei ainakaan lumpsahdellut...ei kuulemma ole vaarallista, mutta pitäisi lopettaa ressaamien ja levätä enemmän (ohjeet tulivat puhelinkonsultaationa). Teoriassa helppoa kuin mikä mutta annas olla kun pitäis sanoa päänupille ettei vaikka ajattele...ei onnistu. Ainakaan minulla.
No, senverran huolestuin itsekin (korvensi jonninverran myös ruokatorvea) että suunnittelin illaksi rakkauden raaputusta ja rauhaa sielulle...suuntasinkin Hopeanuoleni kohti kirkkoa ja Johannespassiota.
Ja siellä. Heti kuoron ensimmäisistä sävelistä alkaen se tapahtui. Olin reilu kaksi tuntia ajattelematta mitään, annoin Bachin hoitaa stressin taivaan tuuliin ja tunsin kuinka sävelet rapsuttelivat sydäntä, sievästi ja hoitaen. Niskavillat olivat pystyssä, iho kanalihalla. Ihmeellisen musiikin ja laulun soidessa sain myös katsoa monia tuttuja kasvoja kuorossa ja soittimien takana.
Ja koskapa olen minä, niin sain myös nauraa yhdet naurutkin siellä. Ohitseni käveli muutamia tuttuja ja puolituttuja. Siskokulta istui takanani ja tirskahti joka kerran kun moikkasin jotakuta. Kahden aika karvaisen herrasmiehen jälkeen hän kuiskasi: "sisko ja sen kaikenkarvaiset ystävät..." Hihittelin sille kommentille siihen kuoron ensimmäiseen tahtiin asti...mutta sitten ei voinut enää hihitellä. Tuskin muisti edes hengittää. Liikuttavinta oli se, että ammattimuusikoiden (Hynninen, Katajala, Spanyi jne.) ohella siellä lauloi ja soitti ihan tavallisia perheenäitejä ja -isiä, opettajia, lääkäreitä, opiskelijoita jne. Herra Bach oli rintakuvan ominaisuudessa mukana tilaisuudessa ihan konkreettisesti (kuoron edessä) ja minusta tuntui että viimeisen koraali-osuuden aikana hän hymyili. Minä taisin itkasta. Ihan pikkusen.
