Olin parikymppisenä kesätöissä vanhainkodissa. Varsin opettavainen kesä, etenkin, kun kuvittelin meneväni sinne pianoa soittelemaan, hiuksia kampaamaan, pappoja saunottamaan, lehtiä lukemaan, mummuja ulkoiluttamaan...(kun kerta ilman koulutusta ja alan kokemusta sinne hain ja pääsin).

Karu totuus kävi ilmi ensimmäisen työpäivän aikana, kun sain opastusta:

- että pitää kurkata minkäväristä kakka on samalla kun huuhtelee mummelin peppua, ettei vaan ole mustanpuhuvaa

- miten pestään papparaisten intiimialue niin ettei tule hautumia, kun hellettä puskee (ja miten samalla varotaan tissejä hamuavia käsiä ja poristaan mukavia yhtäaikaa)

- miten saa tiukat tekarit irti ja miten ne pestään nopeimmin

- mistä kukkaruukuista kannattaa nuuskutella ja etsiä (ja sitten poistaa) kakkakikkareita, jos alkaa hajuongelmia esiintyä dementiaosaston aulassa

- miten saa pullamössökahvin sotkematta hampaattomaan suuhun ja niin ettei kukaan tukehdu siihen liian nopean syöttötahdin seurauksena

Kesän jälkeen vannoin mielessäni, että minun rakkaani eivät ole siellä "sitten joskus".  Mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Asia tuli taas mieleeni, kun soitin papalleni sairaalaan. On saanut pahoja palovammoja (83v touhunpesä nääs keitteli mennä viikolla parkkivettä porontossuilleen ja kaatua humpsahti kiehuvaan parkkikattilaan käsi edellä ja nyt tarvitaan ihonsiirtoa) ja makoili heikon kuuloisena sairaalassa. Ensimmäistä kertaa hän kuulosti vanhukselle...tosin ehti kuitenkin lyhyen puhelun aikana kehuskella, että ei niin rapean aamun jälkeen on jo parempi olla " kun nuo tytöt on mua paapineet".

Vaikka itketti niin silti nauratti. Paapineet. Ilmeisesti hoitsut ovat saaneet pidettyä kiireen poissa ja pitäneet vanhasta hyvää huolta. Kiitos siitä, kiitos että paapitte minun pappaa. Kun en itse sitä pysty tekemään juuri nyt.