Meidän kylä on sellainen pieni, suikaleen muotoinen pala kotikuntaamme. Suikaleen keskellä luikertelee vain tulva-aikoina syvä, ruskeavetinen joki ja kylän halkaisee pituussuuntaan myös yksi maamme valtaväylistä. Kuolevan (ei siis minun mielestäni, mutta näin se on lanseerattu) koulun ympärille on pläjäytetty uusi ja vielä uudempi asuntoalue, jonka laajeneminen on ollut takkuista. Muutama haaste siis yhteisöllisyyden ja yhtenäisyyden tunteen luomiselle.

Mutta mistäpä pohjalainen ei tykkäisi niin paljon kuin haasteista ja niinpä kylällämme onkin varsin vilkas kyläah -eikun kyläyhdistys ja suurinpiirtein (ainakin muutama vuosi sitten) kylän rakennustarkastaja tiesi kaikki taloudet. Minä tunnen nyt n.joka 10.nnen asukkaan...

No. Ihan yllättäen kylältämme kuoli seurallinen, hauska, iloinen, eläkkeellä oleva ja puuhakas entinen maatalonemäntä, josta kenelläkään ei ollut pahaa sanottavaa. Vaikka kyseinen mummeli ei perheystäviimme ja sukulaisiin lukeutunutkaan niin olen ollut nuoresta pitäen hänen ja hänen miehensä kanssa tekemisissä, milloin politiikassa, milloin puukaupalla ja muuten vain tienpäällä rupattelemassa. Olikin siis selvää, että hautajaisiin mentäisiin ja siihen varattaisiin aikaa (ostin jopa uudet "hautajaiskengät" kun edelliset hajosi).

Ja siellä kappelissa seisoessani (kaikki istumapaikat olivat menneet) tajusin olevani onnekas. Sain olla osana oman kylämme entistä ja nykyistä yhteisöä. Ympärilläni oli vain tuttuja ihmisiä. Täällä maalla hautajaisissa ollaan vielä ns. pyhävaatteissa ja katselin kuinka ihmiset tummissaan olivat suremassa itse kullekin eri tavalla tärkeää ja merkityksellistä ja rakasta ihmistä.

Muistojuhlassa kuulin kauneimman puheen, mitä vainajasta on minun kuulleni koskaan pidetty. Vainajan tytär piti yksinkertaisen, suorasukaisen, vähän lämmintä huumoria ja paljon rakkautta sisältävän puheen äidistään. Salissa ei ollut yhtään kuivaa silmäparia sen jälkeen. Ja silloin jotenkin -ihmeellisesti- tunsin olevani enemmän minä kuin pitkään aikaan, katsoessani ympärilläni tuttuja, ystävällisiä, rauhallisia ja elämääni kuuluvia kasvoja. Tunsin kiitollisuutta siitä, että saan olla osa tätä pientä kylää.

Lepää rauhassa rakas naapuri.