Näin syksyllä ajatukset menevät vuoristorataa (tunteet ja hormoonit siinä mukana) eikä saa itseään revittyä semmoseen tasapaksuun hyvänolon tilaan, jota arjeksi kutsutaan. Koko ajan on silleen pikkusen sydän syrjällään että kohta kosahtaa, pimeä pelottaa, keskeneräiset asiat huolettaa, kuka sairastaa, auto paukahtaa jne.

Ja sitten sopivaan sellaiseen suvantokohtaan, kun on saanut itsensä (ja hyvässä lykyssä pesueenkin) psyykattua, joku törkkää rupelin, joka nostaa kaiken paskan pohjasta, laittaa veden pyörimään ja sen lastun, jolla persus märkänä yrittää istua, kallistelemaan niin että umplahtaa. Voi vain todeta paskavettä nieleskellään, että onneksi osaa edes uida.

Ja onneksi myös syksyllä on muitakin värejä kuin paskanruskea. Ja ONNEKSI ystävät ovat lähellä myös syksyllä. Ja onneksi (en tiedä uskallanko tätä kirjoittaa, kun tämä kone sitten kyllä lasahtaa) pelaa yhteys ja kone wörkkii, saa pahimpia ulos kun ei kellekään kehtaa enää soittaa!

Mörönsyötti-aika alkanut. Isossa talossa yksin ollessa pimeä tuntuu PIMEÄLLE!