Teimme miniloman isovanhempieni luo Saariselän kupeeseen. Kaksi yötä ja melkein kolme päivää -onnea ja autuutta. Myös koiralla.

Ja koskapa olen minä niin muutama suorastaan mielenkiintoinen tapahtumakin reissuumme sisältyi.

Ensinnäkin...samaan aikaan oli Jänkhällä jytisee -meininki menossa siellä "kylällä"...n.2000 mottoripyörää tai sellaista muistuttavaa ajopeliä oli nahkaan, goretexiin ja muihin vermeisiin sonnistautuneena tullut jytisemään tunturiin. Mikäpä siinä, nähtiin ohiajokin (menivät "kulkueena" Ivaloon katsomaan jotakin moottorinpäristelyä joella ja tietenkin juututtiin mummun kanssa kauppareissulla kaupan pihaan, n. 800 pyörää meni ennenkuin joku älysi päästää meidät tielle ja omaan suuntaamme :) mutta eipä meillä kiire ollut ja nähtiin ainakin pyöriä!)

Toiseksi. Harrastin tätä:

Ja koska olen edelleenkin minä, niin rauhalliseen onkihetkeen erämaassa sisältyi myös dramatiikkaa. Päivän ainoa syönti (kunnollinen) tapahtui minun onkeni nokassa. Oikeaoppisesti odotin ja härnäsin, kunnes tunsin että kala oli kunnolla koukussa (vanhanaikaisella mentiin). No sitten nostin kalan ja hieman epäröiden ja siinä aikaillessani siima heijasi uudestaan kauas lammelle ja kala kiikkui siinä tyylikkäästi (tässä vaiheessa oli nuotiolla istuva miesporukka vaiennut tyystin, noussut seisomaan ja pidättänyt henkeään, ei minun vaan kalan puolesta, koira alkanut haukkua ja heilua ympärilläni ja lapset kiljua riemusta)...sen verran ison taimenen olin napannut, että kala lipesi sormistani kun yritin sitä nostaa, sätki niin voimakkaasti että se luiskahti koukusta irti ja putosi maahan. Tässä vaiheessa voin kertoa, että seisoin erittäin kapella kielekkeellä, suhteellisen korkealla ja olin unohtanut kapulan/kiven jolla olisin voinut kalauttaa kalan hengiltä. Onkea laskiessani ja kiveä hamuillessani kala HYPPÄSI alemmalle kielekkeelle ja sitä kurkotellessani se vätkylöi itsensä takaisin lampeen. Sinne meni. Toista kiloa herkkua. 80+ pappani oli vielä yölläkin herännyt harmistukseen.

Tämä erämaalampi on yksi pappani mielipaikoista Lapin perukoilla. Hän oli jo ajatellut ettei enää sinne huonoilla jaloillaan pääse. Riemastus olikin suuri, kun alfauros sanoi mielihyvin ajavansa maasturilla sinne päivää viettämään. Otettiin sitten koira, lapset ja eväät mukaan ja pari onkeakin löytyi. Varalta nappasin vielä mustikkakipon mukaan josko vaikka iltaherkkua löytyisi. (Poimin auton perässä juostessani paluumatkalla [INHOAN MAASTOAUTOILUA!] yli 2 litraa mustikoita. Sain samalla hienkin pintaan, illalla oli mahtava uida purossa saunoessa, iiih)

Ja siellä. Kaukana kaikesta, olin täydellisen onnellinen. Onnellinen siitäkin, että asumme niin hienossa maassa, jossa 2000 ihmistä tykkää ja saa/voi päristellä samaisessa luonnossa (ilman pelkoa, että kukaan niistä eksyisi meidän tulillemme). Onnellinen siitä, että rakas pappani sai vielä kerran katsoa lapsuuden ja nuoruuden maisemiaan, jossa velipoikiensa kanssa on iät ja ajat kalastanut, hillastanut ja metsästänyt. Ja erityisen onnellinen siitä, että nyt osaan minäkin sinne. Ja siitä, että lapset nauttivat! Kaikki myös pulikoivat jäisessä vedessä. En minä, tällä kertaa. Harmitti se kala.

Eikä mikään kahvi missään maistu niin hyvälle kuin tunturipuron veteen keitetty nokipannukahvi.

Nyt on jo ikävä sinne.