En tiedä teistä siellä ruudun toisella puolella, mutta minulla helpottaa nolostelu, kun saan kertoa siitä jollekin. Ja koskapa en nyt jaksa soittaa kellekään(en edelleenkään tykkää puhelimessa puhumisesta) niin kerrotaan nyt sitten mitä on tullut itsensä (ja lasten ja äitimuorin) häpeäksi tehtyä.

a) olin musiikkiopiston vanhempainillassa (lähetin juuri sitä ennen textarin ystävälleni Helsinkiin ja sain vastauksen: TÄH???KAUHEETA!PITÄÄKÖ NEKIN VANHEMPAINILTOJA!ONNEKSI EI TÄÄLLÄ!!!!) ja tunsin tekstiviestin tuomana pienen hepuliväreen kulkevan selässä. Juuri ennen tilaisuuden alkua viereeni istahti ystävä vuosien takaa, sieltä muinaisuudesta, johon ei kuulunut lapsia eikä miestä mutta mihin kuuluin hirveä määrä naurua ja älyttömiä keskusteluja. Hepulini alkoi, kun tilaisuuden alussa tapahtui jotakin ihan normaalia säätöä pp-esityksen aloituksen kanssa ja sain hihityskohtauksen naapurini säestyksellä (liian monta diasettiä takana). Ja sitä jatkui. Ja jatkui. Just niinkuin sillä 7-vuotiaalla poikalapsella joka EI SAA NAURUAAN LOPPUMAAN ja jonka naurun aiheissa EI OLE MITÄÄN NAURETTAVAA! Tunsin selässäni muiden äitien (kai siellä joku isäkin oli) katseet ja yritin pureskella poskia, huulta, kaikkea mihin ylsin, että esitelmöinnin aikana en nauraisi kenellekään päin kasvoja. Ihan toivotonta. Häpeällistä ja säälittävää.

b) olin äitimuorin koululla esikoisen Saksan reissun tiimoilta vanhempainillassa...olin ihan poikki ja samalle sohvalle istahti esikoiseni ja minun serkkutyttöni. Vaikka serkullani ja minulla on ikäeroa 23vuotta niin nauramme samoille asioille (toisaalta aika lohdullista, kun kyseessä on kuitenkin jo 14-vuotias TYTTÖ) ja saatamme saada sukujuhlissa hepuleita ihan kahdestaan ja kun toinen aloittaa nauramisen niin toinen ei saa sitä loppumaan ja siinä ei auta mikään. On kokeiltu. Ja niinhän siinä kävi. Äitimuorin mulkoilusta, kulmien kurtistelusta, sanallisesta ojentamisesta ja käskyistä ei ollut mitään apua, nauroimme aina uudelle ja uudelle asialle. Jossain vaiheessa äitimuori siirsi esikoisen meidän keskeltämme pois istumaan (selkeä virheliikku, mutta äitimuori ei kai kehdannut 37-vuotiasta kunnanvaltuutettua laittaa nurkkaan istumaan/seisomaan muiden vanhempien nähden) ja sitten oli serkkutytön siirryttävä vastakkaiselle seinustalle istumaan. Pahensi tilannetta: suora näköyhteys. Yritin hengittää nenän kautta, ajattelin epämiellyttäviä asioita ja yritin torkahtaa, ei mitään apua, nauratti entistä enemmän.

Tunsin muiden vanhempien katseet...repesin siinä vaiheessa tyystin kun äitimuori kertoi joutuvansa jonkun viiksekkään Jurgenin luo asumaan ja sain hihitykseltäni kysyttyä, että "onhan teillä varmasti esiliina siellä?" Onneksi siinä vaiheessa nauroi jo joku muukin äiti, ei tarvinnut yksin pärskiä. Totesin vaan yhdelle tutuista kasvoista lähtiessämme, että "pusasi vähän regressiota pintaan". Äitimuorin katse oli...paljonpuhuva.

Nyt ei naurata. No, ei kyllä enää nolotakaan, mutta äitimuorille en uskalla soittaa kuin ehkä...ensi viikolla, jospa sillä se jetlag ois siihen mennessä helpottanut ja tämänpäiväinen unohtunut...toivon todella niin!