Tänään on hidas päivä. Ja kylmä. Aloitan nämä hajasijoitetut sanani kuitenkin eilisestä, vai olikohan se toissapäiväisestä. Sillä. Kävin kuuntelemassa Mari Kiviniemeä tiistaina ja sain lukea eilisestä IS-laatulehdestä, että olen sitten virallisesti Marin kannalla...kerta se on ensimmäinenkin iltsissä, tosin onneksi ilman kuvaa (suoraan salilta ei kannata näköjään sännätä yhtään minnekään, ainakaan politikoimaan).

Eilisen aamusätkyn jälkeen päivä painui mailleen sämpylöiden ja pullan leivonnan ohella. Tänään oli mukava aloittaa aamu h i t a a s t i (no, oikei, ei aloittaa vaan jatkaa aamua sen jälkeen kun sain apinat kouluun: pientä pannuhuoneautolämmitykseentarkistareppu-hölkkäää ennen tilanteen rauhoittumista) ja istuin monta minuuttia ihan hiljaa keittiön pöydän ääressä, kynttilän valossa, lehti edessä ja jyystin kanelipullaa. Suorastaan levollinen olo (paitsi päässä). Tänään kotitoimisto-päivä. Nää on parhaita (tosin kukaan ei maksa näistä).

Eilen kävin koulukeskustelut kaikkien alakoulussa olevien lasteni opettajien kera. Joka apinan kohdalla sama juttu: huolellisuutta pitäisi vähän parantaa ja omista kamppeista huolehtia paremmin...tällä kertaa en ottanut itseeni vaan nyökyttelin ja hymyilin, juupajuu, einiintuoreessamuttasiltihyvässä muistissa on oma ala-asteaika, kun siivoojan kanssa etsittiin soittarivihkoja, luistimia, monoja, koulukirjoja, vihkoja, kirjeitä, kyniä, vaatekappaleita ties mitä ja ties mistä. Äitimuori ei tiennyt promillenkaan kadoksissa olevien tavaroiden määrästä (ja tuskan hetkistä) ja se promillekin oli liikaa välillä hänelle...enkä tänä päivänäkään tiedä mistä se kaikki hajamielisyys johtui, asiat vaan katosivat, muisti pätki ja oli niin paljon tärkeämpää ja hauskempaakin tekemistä kuin niuhottaa koko ajan onko KAIKKI nyt ihan varmasti aina siellä missä pitää, onhan nyt kaikki varmasti tehtynä ja oikein...muistan vieläkin sen hämmästyksensekaisen ihmetyksen tunteen kun aikuiset saivat sätkyn jostakin enkä tajunnut mistä...no, apinoiden opastamana olen sitten päässyt tuota kääntöpuolta seuraamaan ja raivoamaan ja hermoilemaan sitten ihan itse ja spontaanisti (=äitimuorin reaktiot eivät enää ihmetytä), mutta omat muistikuvat ovat olleet pahinta raivoterää hiomassa ja usein naurattaa enemmän kuin itkettää, äitinä siis. Mutta miten selität tämän pitkän ajatuskulun opettajalle??? Nykyisin (=aikuisena) sattuu enää harvoin että missaan tai unohdan jotakin sillä kaikki on kalenterissa...unohduksia tapahtuu vain silloin jos unohdan katsoa kalenteriin...

Tässä istuskellessa ja miettiessä seuraan ikkunasta samalla savuvanaa, joka tulee hallin katolta, pitänee mennä laittamaan pökköä pesään. Onneksi ei ole kiire. Se harmittaa, että hiihtolenkki taitaa jäädä väliin...liikaa pakkasta.

Tulipa vielä mieleen aikuisen ja lapsen maailman kohtaamisesta, kun satun tykkäämään sairaalasarjasta Greyn anatomia (ei kannata kysyä miksi, mutta syy ei ole Patrick) ja toiseksi vanhin löysi ison ihailijakuvan jostakin lehdestä (roolihahmot seisovat ikäänkuin luokkakuvassa siinä) ja hän oli irrottanut sen MINULLE ja toi sen innoissaan: "laita tämä budoaariin*!" Kysyin että miksi, teinithän ne harrastaa julisteita...sain siihe hölmistyneen katseen ja kommentin:"eihän siihen oo ikärajaa"  Ajattelinkin nyt etsiä sen julisteen ja teipata sen sinne hyllyjen viereen aamujani piristämään, näen sitten myös aina toiseksi vanhimman suuret ja ihmettelevät silmät siinä samalla. :D

*banaali nimitys vaatehuone saa olon tuntumaan niin lattealle: päivä kohenee kummasti kun haet kalsongit budoaarista.