Istuskelin aamukahvilla isäpapan kanssa ja juteltiin kaikkea ja mahdollista. Papparaisen häivyttyä kokoukseen jäin oottelemaan omaa palaveriani ja soittelin aikani kuluksi pianoa ja lauleskelin eteen sattuvia lauluja samalla. Ja koskapa sain hyvät fibat (jälleen kerran) eikkaleikasta niin laitan teillekin tämän aamun fiilistelyn. Hietanen-Wesslin sävel kun on niin soppeli tähän melankoliseen suomiluonteeseen ja herkkään talviaamun hetkeen; tuli tippa linssiin täyttä kurkkua hoilatessani:
Lapin kesä
1. Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivukin. Tuon usein tuntenut oon raskahasti, kun katson kansan tämän vaiheisiin.
2. Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla, ja suuri surkastua alhaiseen? Miks meillä on niin monta mielipuolta? Miks vähän käyttäjiä kanteleen?
3. Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu kuin heinää - miestä toiveen tosiaan, miest aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu tai kesken toimiansa katkeaa?
4. Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meil ukkoina jo syntyy sylilapset, ja nuori mies on hautaan valmis jo.
5. Ja minä itse? Miks näitä mietin? Se merkki on varhaisen vanhuuden. Miks seuraa käskyä en veren vietin vaan kansain kohtaloita huokailen.
6. On vastaus vai yksi: Lapin suvi. Sit aatellessa mieli apeutuu. On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi, ja kukkain kukoistus ja riemu muu.
7. Mut pitkä on vain talven valta. Hetken tääl aatteet levähtää kuin lennostaa, kun taas ne alkaa aurinkoisen retken ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.
8. Oi valkolinnut, vieraat lapin kesän, te suuret aatteet, teitä tervehdän! Oi tänne jääkää, tänne tehden pesän, jos muutattekin maihin etelän!
9. Oi, oppi ottakaatte joutsenista! Ne lähtee syksyisin, palaa keväisin. On meidän rannoillamme rauhallista, ja turvaisa on rinne tunturin.
10. Havisten halki ilman lentäkäätte! Tekoja luokaa, maita valaiskaa! Mut talven poistuneen kun täältä näätte, ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!
Niisk. Nyt pitää mennä. Torstai on toivoa täynnä, toivottavasti teilläkin!
*****************
ps. olin päivällä aivan, kertakaikkisen, hirveänkamalankauhean ryytynyt...raahustin työpaikalleni ja näytin kai niin surkealle, kun toimistomme aulapalvelu riensi hätiin kiskomaan minut ylös suosta, pelastava enkeli keitti kahvia, antoi toivoa ja muistutti yhden pienen sanan olemassaolosta: joskus voi sanoa ei. 
kahvitauko lämmittää vieläkin. Joskus toisen ihmisen sanat ja kannustus saavat paljon aikaan: sain tehtyä kaksi ärsyä pikkurästiduunia, ryhdistäydyin ja karistin ryytymyksen, päätin käydä hiihtämässä illalla...ja pidän katseen edessä, ei sivulla, ei takana, vaan edessä.
