Nappirasioitten seasta, rikki lyötyjen tavujen,

pyykkinarulla roikkkuvien sanojen, kenkärajojen

riveiltä, naftaliininhajuisista kaapeista,

kaiken roinan, kaiken savikkoihin ja ojanpenkoille

valuneen jätteen seasta tavoitat kesken kaiken

jonain yksinäisenä hetkenä suuren oudon rauhan.

Muistat, ikkunan ulkopuolella kasvoi puu,

tuuhealatvainen, sanoi "Luota minuun,

kuuntele, ja jos on jano,

niin lähde josta juon on ikuinen, niin syvällä

juureni maassa että olen melkein unohtanut sen -

lehvistö välkehtii, vuodet ovat lauluaan täynnään.

Mitä enempää pyydät? Etkö muista minua, joka kerran

soin varjoa lapsuutes ylle?"

Tämä runo soi minulle lohtua ja lausuin sen Marjatanpäivän tapahtumassa, maakuntaa kiertäessäni...Vasta oli jossain naistenlehdessä Bo:sta juttu ja luin sen tarkkaan -nautiskellen. Pidän niin siitä hänen ajatusmaailmastaan, siitä kun parhaita onnenhetkiä ovat juuri ne hetket, kun mitään ei tapahdu. Tai kun huomaa sen, että kaunis elämä on juuri nyt, tässä pienessä ohikiitävässä hetkessä, juuri nyt.