Miten voikaan olla kevättalven hiihtokeli ihana!

Puikkasin hetimiten töiden jälkeen ladulle (josta seurasi se, että makkarakeitto valmistui klo 20.15,joka taas tarkoitti sitä, että ja apinat söivät yhdistetyn päivällisen ja iltapalan, josta taas seurasi se, että kattilanpohjalle ei jäänytkään seuraavalle päivälle juuri mitään). Mutta takaisin ladulle.

Latu-ura oli hienoisesti jäässä, mutta niin sopivasti, että ei tarvinnut kahhhuuttaa ja jarrutella turhaan jyrkissäkään mäissä (no ei ne nyt tietenkään täällä lakeuksilla NIIN jyrkkiä mäet ole, mutta heikkopäinen kun olen niin VARMUUDEN vuoksi vähän jarruttelen välillä)...latu-uralla viihdyin vain laskuosuuksissa mutta ai sitä onnentunnetta. Ja nyt, talven viimeisiä kilometrejä kun viedään tai siis mennään, niin alkaa kuntokin olla niin kohdillaan, että saa tasaisellakin vauhdin hurmaa. Ylämäessä pienellä hyppäyksellä sai keuhkot rallattamaan ja mukavasti maitohappoja polttelemaan reisiin ja takalistoon, ei voi mitään mutta melkein nauratti ääneen! Olen niin samaa mieltä entisen naapurini kanssa (sieltä Suomen parhaasta kaupungista Saimaan rannalta), että hiihtäminen on tottavieköön parasta hommaa housut jalassa! Ouje! Ihanuuden kruunasi Valion porkkana-ananas -mehu, jota sopivan viileänä oli iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiihanaa ryystää autossa lenkin jälkeen. Elämä SUURIA pieniä iloja! Onnenhetkiä. Auvoa. JA aurinko paistoi niin, että oli pakko katsella puita silmät sikkarassa. Nuuskia hiihtokoululaisten nuotiolta tulevaa makkarankäryä ja miettiä, että näitä hetkiä jää ikävä taas, kun syksyllä tulee räntäpaskaa ja latu-ura on pelkkä haave puruvanassa synkän metsän keskellä. Mutta nyt ei olla siellä. Vaan täällä. Huhtikuussa. Hih!

Töistä senverran, että vaksi taitaa tuntea minut jo. Mutta yhtään kopiokonetta en ole vielä remontoinut toimintakyvyttömäksi. Viikko jo takana, että kehittyy se Sipulixikin!

Se pitää kyllä sanoa, että niitä siskokullan pikkuapinoita on ihan hirveänkamalankauheanjärkyttävän kova ikävä. Pulleroita poskia, kikatusta, riehumista, blubliubljeellä ajelua, tuhinaa...kaikkea. Kukaan ei edes sano mulle, että "angaaa!" Onneksi töissä on niin kivaa etten muista siellä mitään tuosta...ikävä iskee kotimatkalla ja pannuhuoneessa, kauppajonossa ja pyykillä, ikävissään muistuu sekin mieleen, että kuka muistaa pussata apinoita!???!

Nyt sinne pyykille ja sitten paapaan, yritän siirtää sisäistä kelloa a) kesäaikaan b) työaikaan c) aamuheräämisaikaan...pikkuhilijaa, pikkuhilijaa...