Muutama rivi Mikalle. Surettaa ja itkettää ajatus siitä, kuinka yksinäisenä, rikkirevittynä ja hajalla vielä nuori ihminen on kuollut. Raivostuttaa kaikki tekopyhyys, teeskentely ja valheet mitä eri tahojen, ihmisten ja median toimesta on sinne tänne syydetty ja kaadettu, yleensä yksittäisten ihmisten niskaan. Unohtaen sen, että me kaikki -ihan jokainen- olemme erehtyväisiä, heikkoja, joskus väärässä ja usein tietämättömiä. Eniten sapettaa se, että edelleen löytyy ihmisiä, jotka nauttivat toisen tuskasta, katsovat pahan saaneen palkkansa ja ohittavat ihmisen ja kärsimyksen.

Olen aina ajatellut, että ihmiset saavat puhua ja ajatella miten haluavat ja toimia niinkuin parhaaksi näkevät, tietenkin sillä edellytyksellä ettei tarkoituksena olisi vahingoittaa toista. Mutta pientä rajaa ja harkintaa voisi käyttää, ainakin julkisesti tai isossa porukassa puhuessaan. Jokaisella on tuskansa ja murheensa, jokaisella on tarinansa ja oikeus siihen että kunnioitetaan ihmisyyttä. On vaikea muistaa lehtiä lukiessa ja juttuja kuunnellessa, että pahoista puheistakin voi sydän särkyä ja mieli järkkyä. Minusta tuntuu sille, että Mika rääkkäsi itseään loppuun asti, hän oli henkisesti suolla piiskaamassa itseään armottomasti eikä kukaan lopussa edes kuvannut sitä. Lepää rauhassa Mika, olit hieno hiihtäjä ja urheilija, toit monta upeaa muistoa ja hetkeä minunkin elämääni. Kiitos niistä hetkistä.