En ole aamuihmisiä. Aina on vähän hätäinen olo, kun tekisi mieli nukkua pitkään ja silti haluttaisi ehtiä ajoissa...tekisi mieli syödä kunnon aamupala mutta silti mieluummin laittaa pyykkikonetta pyörimään. Haluttaisi sytyttää kynttilä mutta silti kampaa mieluummin hiukset...jne. 

Jokainen aamu on erityinen, mutta erityisesti sellainen aamu, kun toiseksi vanhin huutaa, että pitäisi tsekata hiirenluskut (kun haju on niin hirvittävä). Ja siinä vaiheessa oivaltaa itsekin, että
1) olisi pitänyt PAKOTTAA talkkari laittamaan se lista sinne vinttiin
2) haju on todellakin kuolleesta hiirestä ja olisi pitänyt tarkistaa luskut jo viikkoja aiemmin
3) se on todellakin mahdollista että talkkarin jättämästä rakosesta pääsee hiiriä edelleen sisään
4) pirtin hiirilistat eivät auta vinttiin
5) tottakai alfa päivystää kun ongelma havaitaan

Ja niin sitten  huomaakin siinä kokousiltaa varten pynttäytyneenä, töihin jo henkisesti matkalla olevana, kyykistelevänsä mätänevien hiirenraatojen kimpussa, hengittävänsä suun kautta ja toteavansa toiseksi vanhimmalle apinalle, että pitänee laittaa luskuineen päivineen pois, sillä haju on niin hirvittävä.

Ja sitten istua ilta kokouksessa. Tosin sitä ennen.  Jännittää. Pelätä. Aprikoida. Miettiä. Jännittää, Miettiä. Jännittää. Ja ajatella, että kaikki menee niinkuin pitää ja elämä on hyvä vaikka miten menee. Niinkuin  on ollut tähänkin asti.

Tilanne on vielä päällä. Saa toivoa parasta ja elää mukana. Näin tähdenlennon. Ja kuuntelin Jorma Hynnisen Iltahuudon ja ikävöin rakasta pappaa, sotaveteraania ja isovanhempaa, joka omalta osaltaan teki minusta sen minkä olen. Kiitos siitä. Muistan ja ikävöin edelleen.

Iltalenkilläkin tänään näin tähdenlennon ja ajattelin - aika lapsekkaasti, mutta se ajatus toi minulle lohtua ja voimaa - että kaikki järjestyy.

Nyt. Kaunista yötä. Joulua kohti. Sipulix.