Luin jostakin nuorena tyttönä, että jos jotakin tehdessään koko ajan huokailee, niin työ tuntuu paljon raskaammalle. Tai en ole kyllä ihan varma luinko, vaiko sanoiko sen joku mummekkeliystäväni. Jokatapauksessa muistin ohjeen, kun istuin (välillä kävelin ja huokailin) piiiiitkän (ja ikäviä asioita sisältävän) puhelinkokouksen..muistin ohjeen, kun raahasin puita pannuhuoneeseen ja houkuttelin teinejä ruokkimaan koiraa. Muistin ohjeen, kun reissujen jälkeen sukelsin kodinhoitohuoneen pyykkivuoren keskelle ja menin vetämään kuntalaisia kiihdyttävään asiaan liittyvää kokousta.

Luin myös jostakin laatulehdestä, että otsanrypistely on pahasta; näyttää pahantuulisen lisäksi vanhalle ja kaikenhuipuksi voisi saada pääkipua. Ja tämä asia muistui mieleen, kun perjantaina neuvottelupäivän päätteeksi sain yhden mojovimmista migreeneistä evö. Vannoin tyynykasan alla etten enää ikuna rypistele kulmia yhdellekään kuntarakenneuudistus-, valtionosuusuudistus-, palo- ja pelastustoimen alueuudistus tai soteuudistusasialle. Ei . Minä hymyilen niille ja olen iloinen. Miksikö. No tottakai siksi, että vaikka kaikki neljä uudistusta munitaan, niin siitä huolimatta asumme uskomattomassa onnelassa ja yltäkylläisyyden keskellä. Tosin ihan hiukkasen huolettaa se, anteeksi nyt vaan vulgaari ilmaisu, saatanallisen valtionvelan takaisinmaksu (josta hämmästyttävän vähän kukaan puhuu) niin siitä huolimatta minua hymyilyttää, että elämme niin onnellisessa valtiossa, jossa lainsäätäjiemme huolena on keksiä VÄHEMMÄN tekemistä ja vähemmän rahareikiä ja velvollisuuksia kuntiin.

Noo, täytyy myöntää, että olen myös hiukkasen huolissaan Suomen kansalaisten ja kuntalaisten demokratian tilasta ja toteutumisesta sekä luottamuksesta vallanpitäjiin, ihan vaan tällaisen pienen pienen kuntapäättäjän näkökulmasta, suorastaan muurahaisvinkkelistä tarkasteltuna. Olen nimittäin huomannut, että uudistusten valmistelutekstit, ohjaus kuntapäättäjille ja virkamiehille sekä valtiovallan infotilaisuudet ovat asettaneet päättäjät ja virkamiehet lapsenomaiseen asemaan, joita ohjaillaan käskyillä, sanktioilla, pakoilla ja uhkailulla. Kaiken huippu oli, kun viime perjantaina ministeriön ylijohtaja uhkaili kuntapäättäjistä ja johtavista virkamiehistä koostuvaa yleisöä ja viittasi, ettemme noudata lakia jos emme tee sitä tai tätä. Olen oikeasti pöyristynyt. Siis siitä, että meitä ohjaillaan autoritäärisesti kohti joidenkin harvojen päättämää (päähänpinttymää) päämärää...kaikenhuipuksi, joudumme käyttämään aikaa selvityksiin, lausuntoihin ja kuulemisiin, joiden osalta herää epäilys; lukeeko niitä oikeasti kukaan, kuunteleeko meitä kukaan ja onko kenelläkään mitään kiinnostusta meidän asioihimme. Tekisimme kyllä ihan itsekin, jos vaan saisimme rauhan työskennellä ja yrittää täällä pohjoisessa.

Minulta kysellään paljon nyt myös kouluasioita. Tosiasia on, että kyläkoulujen rakennukset ovat elinkaarensa päässä, yhdellä asuinalueella on 2-3 vuoden kuluttua 200 lasta ilman koulua ja kaksi suurempaa kouluyksikköä ovat täynnä eikä särkymävaraa ole. Jotakin on pakko keksiä. Ja väistämättä, tekipä niin tai näin, se ei miellytä kaikkia. Olen itse käynyt idyllisen Rantakylän koulun ja muistelen vuosia lämmöllä mutta aika on nyt eri. Lasten lukumäärä on eri. On myös herännyt kysymys, onko jatkuvan kasvun strategia ajankohtainen, vai pitäisikö meidän välillä hengähtää...? Näitä pitää miettiä valtuustossa, mutta sen haluan sanoa sinne ruudun toiselle puolelle: me päättäjätkin olemme äitejä, isejä, mummoja ja pappoja, kummeja, tätejä, setiä ja meidän huolenamme ovat lapset. Jokainen meistä haluaa liminkalaiselle lapselle turvallisen koulutien, hyvän koulupäivän turvallisessa ja viihtyisässä ympäristössä ja myös opettajille asianmukaiset työolosuhteet. Vaikka ei  haluaisi puhua rahasta niin fakta on se, että raha määrittää reunat sille mikä on mahdollista ja mikä ei. Valitettavasti. Ja onneksi.

Näissä mietteissä suunnistan nyt pannuhuoneeseen. Ilman otsaryppyjä. Olen iloinen.  Ole sinäkin.