Olen tässä viimeisen vuoden aikana oppinut suhtautumaan kaikenmaailman lehtikirjoitteluun aika skeptisesti. Samalla tavalla kuin somessa (niinkuin minäkin täällä) ihmiset kirjoittavat ja antavat kirjoittaa itsestään tarinoita, joilla ei välttämättä ole totuuden tai rehellisyyden kanssa mitään tekemistä. Tarinoita sepitellään milloin minkäkin tekosyyn, tarkoitusperän tai viihdykkeen varjolla. Tarinoiden annetaan elää omaa elämäänsä vailla kosketuspintaa todelliseen elämään. Ilmiö korostui kuntavaalien yhteydessä, kun vaalipelin tiimellyksessä näytti unohtuvan osalla pelaajilla sääntöjen lisäksi myös itse peli, mitä olivat pelaamassa. Luokkaantumisia ja häverikkejä tuli ja nyt niiden vaurioiden kanssa pitäisi sitten viritella yhteistyötä ja uutta vaalikautta. En voi näin sivusta seuranneena sanoa muuta kuin: onnea matkaan ja paljon hyvää tahtoa. Se nimittäin näyttää olevan katoava luonnonvara: hyväntahtoisuus.

Olenkin tässä pohtinut tätä omaa harvakseltaan tapahtuvaa kirjoitteluani täällä, että mitä tarkoitusperää tämä enää palvelee ja jaksanko tehdä tätä omia ihanteitani noudattaen - hyväntahtoisesti elämälle, ihmisille ja ilmiöille naureskellen ja ihastellen, välillä päivitellen. Alunperin kirjoittelin tätä avoimena kirjeenä siskokultasille ja ystäville ympäri maailmaa, mutta jotka nyt yhtä ystävää lukuunottamatta ovat vuosien jälkeen palanneet takaisin kotisuomeen ja muun somen ulottuville. Välillä kirjoitin tätä osana omaa ajatustyötä, kun tarvitsin etäisyyttä hektiseen pikkulapsiarkeen ja työleiriin, jota pyöritin vanhassa elämässä. Välillä tarvitsin tätä höyrypilliksi, kun hyväntahtoisuus oli vähissä politiikan kiemuroissa ja tapahtumat saivat ajatukset junnaamaan paikoillaan. Nyt kun olen jättämässä politiikan, niin mietin tarvitsenko tätä enää. Edes hyväntahtoisesti ajatellen...en tiedä, en ole vielä päättänyt. Tulevaisuuden suunnitelmissa on kyllä uusia kuvioita ja niihin liittyen voi olla, että tällainen(kin) kanava ajatusten ilmaisemiseen voisi olla hyväksi. Katsotaan. Saan aika-ajoin blogilukijoilta postia eri kanavien kautta ja joskus joku kirjoitukseni on saanut jotakin hyvää ja mukavaa aikaan ihmisten mielessä ja elämässä. Se on ilahduttanut ja tuonut hyvää mieltä minulle ja tuntunut hyväntahtoiselle :) kiitos niistä viesteistä ystäväni ja lukijani siellä ruudun takana.

Mutta siitä hyväntahtoisuudesta. Tänään oli taas yksi luopumisen päivä. Jätin yhden monista luottamustehtävistäni ja jouduin hyvästelemään ehkä yhden hauskimmista työskentelykokoonpanoista, mitä minulla on ollut vuosien aikana. Luottamustehtävän hoitamisen ohella on tutuksi tullut varsin miehinen keskustelumaailma, jossa huumori, hyväntahtoinen kiusoittelu ja haastaminen ovat värittäneet keskinäistä kanssakäymistä. Monen hyvän hetken taaksejäämiseen - lopulliseen sellaiseen - liittyy aina haikeutta ja luopumisen vaikeutta. Mutta täytyy todeta: siihenkin näköjään oppii, oppii luopumaani!!! Oppii, että luopuessaan saa tilalle uutta ja lopettaessaan voi alkaa uudestaan ja jättäessään taakse jotain, voi suunnata katseen eteenpäin. Tuntuu hyvälle. Pikkuhiljaa myös kevyemmälle, kun tehtävä kerrallaan jää. Tuntuu myös kiitolliselle siitä, että on saanut vuosien aikana niin  hienoja tehtäviä, kokemuksia ja ystäviä. Ystävyys ja hyväntahtoisuus ovat nimittäin asioita, joista ei tarvitse luopua missään vaiheessa. Se onkin kaikista parasta kaikessa!!!

Aurinko paistaa ja hyvistä hiihtokeleistä huolimatta ollaan menossa kesää kohti. Toivon sinne ruudun taakse lempeitä tuulia ja hyväntahtoisia ajatuksia. Hymyillään kun tavataan (ja muistakaa sanoa, jos minulla on roska etuhampaassa! Niinkuin tänään, kun pidin puhetta täydelle salille ja hymyilin kasvispiirakan syömisen jälkeen leveästi, huomatakseni autossa ison persiljan palasen etuhampaassani...)